Kirjoittanut Maija Ojala-Fulwood
Parhaillaan yritetään Suomessa vielä läpi suurta sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistusta. Pohjimmiltaan tässä mittavassa SOTE-uudistuksessa on kyse siitä, kuka saa tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluita ja millä ehdoilla. Uudistuksen laajuus on jotain ennen kokematonta. Samantyyppisiä asioita on kuitenkin pohdittu monissa Itämeren alueen valtakunnissa ja kaupungeissa läpi vuosisatojen.
Tässä kirjoituksessa tarkastelen, mitkä tahot ja toimijat tarjosivat
terveyspalveluita Tukholman asukkaille 500–600 vuotta sitten. Moderneja termejä
käyttäen kaupunkilaisille oli tarjolla (eritasoisia) lääkärin ja
kansanparantajien palveluita, laitoshoitoa sekä vanhuspalveluita.
Keskiajan Tukholmassa ns. laitoshoitoa tarjosivat ainakin Helgeandshuset,
Själagård ja St. Görans hospital sekä mahdollisesti luostarijärjestöt.
Periaatteena oli, että laitoshoitoa tarjoavat instituutit noudattivat kristillisiä
periaatteita, olivat raadin valvonnan alaisuudessa ja vastasivat itse
rahoituspohjastaan.
Helgeandshuset mainitaan ensimmäistä kertaa kirjallisissa lähteissä
testamenttilahjoituksen yhteydessä vuonna 1301. Sinne otettiin kahdenlaisia
asiakkaita. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluivat rikkaat vanhukset, jotka
kivitalon hinnalla pystyivät ostamaan itselleen ”vanhainkotipaikan” täydellä
ylläpidolla kuolemaansa saakka. Toisena ryhmänä Helgeandhusetissa olivat köyhät
sairaat, jotka eivät millään mulla keinolla pystyneet huolehtimaan itsestään. Molemmissa
ryhmissä asiakaspaikkoja arvioidaan olleen 20−25.
Själagården, joka perustettiin 1400-luvun alkupuoliskolla, tarjosi maksua
vastaan lyhytaikaista majoitusta ja ruokaa heikompiosaisille sekä muutamia
vanhainkotipaikkoja. Sitä ylläpidettiin lähinnä yksityisten lahjoitusten
turvin.
Pyhän Yrjön mukaan nimetty sairaala, nk. Örjansgården, oli puolestaan
leprasairaala, jonka valtakunnan suurmiehet perustivat ensi kertaa 1278. Leprasairaalan
myöhempi historia on varsin monipolvinen ja sisältää useampia lakkautuksia,
uudelleenperustamisia ja tulipaloja.
Parturi-kirurgit
Lisensoiduista, tai nk. virallisista lääkärinpalveluista vastasivat monissa
keskiajan ja uuden ajan kaupungeissa ensisijaisesti joko yliopistokoulutuksen
saaneet lääkärit (physicians) tai
käsityöläisiksi lukeutuneet parturi-kirurgit. Muiden käsityöammattien tapaan parturi-kirurgit
olivat Eurooppalaisissa kaupungeissa järjestäytyneet ammattikunniksi ja
killoiksi keskiajalta aina 1800-luvulle saakka. Ammattiin kouluttautuminen
noudatteli perinteistä käsityöläismallia, jossa oppipojasta edettiin ensin
kisälliksi ja lopulta mestariksi.
Myös Itämeren alueen suuremmissa kaupungeissa kuten Tukholmassa, Lyypekissä
ja Riiassa parturi-kirurgit olivat järjestäytyneet ja näiden ammattikuntien
säännöt ovat säilyneet. Lyypekin parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1480 on
julkaistu Constatin Wehrmannin toimittamassa ammattikuntasääntöjen kokoelmassa Die älteren Lübekischen Zunftrollen
(Lübeck 1872). Riian parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1494 on editoitu
kokoelmassa Schragen der Gilden und
Aemter der Stadt Riga bis 1621,jonka
ovat toimittaneet W. Stieda ja C. Mettig (1896).
Tukholmassa parturi-kirurgit järjestäytyivät ammattikunnaksi niin ikään
1400-luvun lopulla. Heidän sääntönsä mainitaan kaupungin raadin pöytäkirjoissa ensimmäisen
kerran vuonna 1484. Tämä sääntö ei ole säilynyt mutta se on mitä
todennäköisemmin ollut seuraavan, vuoden 1571 säännön pohjana. Tämä on
julkaistu G.E. Klemmingin toimittamassa kokoelmassa Skrå-ordingar (Stockholm 1856). Turusta ei tiettävästi ole säilynyt
parturi-kirurgien sääntöä, ja on todennäköistä, että siellä toimineet
parturi-kirurgit kuuluivat virallisesti Tukholman ammattikunnan alaisuuteen.
Esimodernin ajan kaupungeissa parturi-kirurgit tarjosivat monenlaisia
palveluita: he suorittivat parranajoa ja hiustenleikkuutta sekä suorittivat
erilaisia lääkärinpalveluita. He sitoivat haavoja, hoitivat murtumia,
revähdyksiä ja nyrjähdyksiä, valmistivat ja käyttivät sidoksia sekä salvoja.
Lisäksi he suorittivat kuppausta ja suoneniskentää, leikkasivat paiseita sekä
amputoivat jäseniä. Keskeisin ero lääkäreihin oli se, että parturi-kirurgien
toimialaan kuuluivat erityisesti kaikki ulkoiset vammat, eivätkä he periaatteessa
saaneet määrätä sisäisesti otettavia rohtoja.
Ammatinharjoittamista sääteli ammattikunnan sääntö. Tukholman
parturi-kirurgien sääntö sisältää yhteensä 27 pykälää. Ne käsittelevät
mestariksi pääsyn vaatimuksia, ammatin harjoittamisen valvontaa, potilassuhteita,
mestarien välisiä ammattisuhteita, yhteisöllistä toimintaa, lesken oikeuksia ja
mestarinoikeuksien myymistä.
Ensimmäiseksi säännössä määrätiin, että samanaikaisesti kaupungissa sai
toimia vain kuusi mestaria. Vuosittain tuli Valpurin päivänä valita
ammattikunnan vanhin, oltermanni, ja uuden oltermannin piti käydä
esittäytymässä myös kaupungin raadille.
Ammattikunnan säännön mukaan sen, joka [muualta tulevana] halusi asettua
kaupunkiin ja harjoittaa parturi-kirurgin ammattia sekä pyrkiä mestariksi, tuli
esittää pätevät todisteet siitä, että hän oli rehellisesti ja sääntöjä
noudattaen harjoittanut ammattiaan ulkomailla (uthländes) ja siitä, miten hän oli suorittanut oppivuotensa.
Lisäksi vaadittiin, että ulkomailta tulevan parturi-kirurgin on ensin kaksi
vuotta palveltava Tukholmassa jonkun mestarin alaisuudessa ja osoitettava
pätevyytensä. Jos mestari, jonka alaisuudessa vieras on palvellut, sekä kaikki
ammattiveljet toteavat hänet päteväksi ja antavat hänelle luvan, voi hän ryhtyä
mestariksi. Lisäksi pormestareita ja raatia oli tiedotettava asiasta.
Ylipäänsä säännön mukaan, ketään ei saanut hyväksyä ammattikunnan
jäseneksi, ennen kuin on varmistuttu kokelaan taustoista ja että hän on
kunnollinen. Lisäksi jäsenyys tuli aina hyväksyttää pormestarilla ja raadilla.
Parturi-kirurgin mestarinoikeuksien oli kallista: kokelaan oli maksettava
mestarikassan 100 markkaa, (nykyrahassa yli 1000 euroa) ja järjestettävä
juhlakestit. Sääntö jättää tulkinnanvaraa, oliko hinta Tukholmassa syntyneille
halvempi.
Nämä pykälät osoittavat, että ammattikunnan lisäksi myös kaupungin raadin
tuli valvoa, että parturi-kirurgit olivat koulutettuja ammattilaisia ja ettei
kuka tahansa ”itseoppinut parturi-kirurgi” hoitanut sairaita ja
loukkaantuneita. Käytännössä valvonta oli usein hankalaa ja monista kaupungista
tunnetaan oikeustapauksia, joissa kiistellään parturi-kirurgin
ammattilisenssistä.
Parantajat ja puoskarit
Lääkäreiden ja parturi-kirurgien lisäksi erilaiset (kansan)parantajat ja
puoskarit tarjosivat erihintaisia ja erilaatuisia palveluitaan, voiteitaan ja
rohdoksiaan kaupunkilaisille. Erityisesti suurissa kaupungeissa valinnanvaraa
oli runsaasti ja eri palveluntarjoajat yrittivät parhaansa mukaan hankkia
itselleen asiakkaita. Englanninkielisessä tutkimuksessa tästä moninaisuudesta
ja kilpailusta käytetään usein termiä medical
market-place.
Tutkijat ovat korostaneet, että jako viralliseen ja epäviralliseen tai
vaihtoehtoiseen lääketieteeseen ei kuvasta todellisuutta, sillä eri
lääkärinpalveluita tarjoavat henkilöt jakoivat yhtenäisen lääketieteellisen
ajatusmaailman, vaikka hoidoissa oli eroavaisuuksia. Voisi ajatella, että
kyseessä oli toisiaan täydentäviä palveluita. Puoskarit ja parantajat olivat
myös hyväksyttyjä yhteisön jäseniä ja saattoivat olla sekä menestyneitä että
arvostettuja.
Kiistat eri ammatinharjoittajien välillä johtuivat usein kilpailusta ja
kateudesta sekä rajanvedosta siitä, mitkä toimenpiteet kuuluivat kenellekin.
Esimerkiksi vuonna 1599 eräät Lyypekin parturi-kirurgit olivat rikkoneet leski
Catharina Catoniksen työvälineet ja syyttivät häntä toimivaltuuksien ylittämisestä
ja asiakkaiden haalimisesta. Lesken kaupungin raadille lähettämästä
valituskirjelmästä selviää, että raati oli myöntänyt Catharinan aviomielle
lisenssin parantaa vanhoja haavoja ja murtumia. Monissa Euroopan kaupungeissa
viranomaiset myönsivät puoskareille lisenssejä, jonka turvin he saattoivat
harjoittaa ammattiaan.
Tukholman parturi-kirurgit suhtautuivat äärimmäisen kielteisesti
ammattikunnan ulkopuolella lääkärinpalveluita tarjoaviin puoskareihin ja
”vale-lääkäreihin”, joita säännössä kutsutaan fuskareiksi. Sääntö määräsi, että kukaan ammattiveljistä
tai mestarikisälleistä ei saa olla missään tekemisissä fuskareiden kanssa, eikä
liioin sellaisille joukolle välittää sidostarpeita tai salvoja. Jos jäi kiinni
itse teosta tuli maksaa sakkoja 40 markkaa (n. 460 euroa) ja sen jälkeen
vastoin sääntöä toiminutta ammattiveli laskettiin itse fuskariksi.
Lisäksi pykälän 26 mukaan ”Ei sovi kenenkään fuskarin uskaltaa väittää
olevansa lääkäri (Artz eller Läkare),
ei Tukholmassa tai esikaupungeissa, sillä sellaisen niljakkaan joukon takia on
moni menettänyt terveytensä. Sitä, jonka tavataan harjoittamasta niljakasta
fuskausta, ammattikunta rankaisee, koska muuten tapa saattaa levitä.” Nämä
sääntökohdat ovat kiistaton todiste siitä, että keskiajan Tukholmassa lääkärinpalveluita
tarjosivat myös muut kuin virallisella lisenssillä toimivat parturi-kirurgit ja
lääkärit.
Kirjallisuus:
Förvaltningshistorisk
ordbok ”Bardskärare” http://fho.sls.fi/uppslagsord/5494/bardskarare/
Jarmo Kuronen ja Jarmo Heikkinen: “Barber-Surgeons
in Military Surgery and Occupational Health in Finland, 1324−1944,”
aikakauskirjassa Military Medicine,
21.08.2018, https://doi.org/10.1093/milmed/usy202, luettu
26.11.2018.
Göran Dahlbäck. I Medeltidens Stcokholm. Stockholm: Stockholms
Medeltidsmuseum 1987.
Klemming,
G. E. Skrå-ordningar. Samlingar
utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet,
P. A. Norstedt and Söner, 1856.
Wehrmann,
Constantin. Die älteren Lübeckischen
Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.
Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och
Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.
Edvinsson, Rodney
och Söderberg, Johan: ”A Consumer Price Index for Sweden 1290─2008.” The Review
of Income and Wealth, 2011 vol. 57 (2) s. 270─292.
Lindberg,
Bo S.,Kirurgernas historia. Om badare, barberare och fältskärer. Förlag: Medicinhistoriska
museet Uppsala, 2017. ISBN 978-91-506-2655-1,http://www.diva-portal.org/smash/get/diva2:1146123/FULLTEXT01.pdf (26.11.2018).
Stieda, Wilhelm ja
Constantin Mettig. Schragen der Gilden
und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und
Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F.
Häcker, 1896.
Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic
Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014.
Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa
urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8
Gentilcore, David. ”Was there a ”popular medicine“ in early modern Europe? Folklore 115:2 (2004), 151−166, https:/doi.org/10.1080/0015587042000231255.
Gentilcore,
David. “The ‘Golden Age of Quackery’ or ‘Medical Enlightment’? Licenced
Charlatanism in Eighteenth-Century Italy.” Cultural and Social History, 3:3
(2006), 250−263, https:/doi.org/10.1191/1478003806cs064oa.
Porter, Roy.
“The People’s Health in Georgian England.” Teoksessa Tim Harris (toim.) Popular Culture in England, c. 1500−1800,
124−142. London 1995.
Jütte Robert.
“”A seventeenth-century German Barber-Surgeon and his patients,” Medical History 33 (1989), 184−198.