uuden ajan alku

”Mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin”

kirjoittaja

Anu Lahtinen
Helsingin yliopisto

1500-luvun ruotsalaislähteet eivät kovin usein puhu vammaisuudesta tai vammaisista, mutta lyhytkin maininta voi valottaa jotakin siitä, miten aikalaiset heihin suhtautuivat. Eräs Per Banérille keväällä 1551 lähetetty kirje antaa lyhyen välähdyksen aiheeseen.

Per Banér oli noin kymmenvuotias aatelispoika, joka kävi koulua Tanskassa. Oli tyypillistä, että lapset saatettiin lähettää oppiin kauas kotoa: Perin veli opiskeli samoihin aikoihin Turussa Mikael Agricolan valvonnassa. Yhteyttä pidettiin kirjeitse. Vanhemmat uskoivat, että oppivuodet olisivat pojan omaksi parhaaksi. Heitä huoletti silti, miten pieni poika selviäisi kaukana kotoa, kaukana vanhempien valvonnasta.

Vuonna 1551 äiti Margareta Bielke lähetti Per-pojalleen pitkän kirjeen, eräänlaisen hyvän ja jumalisen käytöksen pikaohjeen. Muutamalla tuhannella sanalla hän listasi nuoren aatelispojan tärkeät päivittäiset velvoitteet ja kehotti ”äidillisellä sydämellisyydellä, että painaisit mieleesi tämän kirjoitukseni ja toimisit sen mukaan, silloin olet suureksi iloksi Rakkaalle Isällesi ja minulle”.

Ohjeiden pääasialliset aiheet olivat jumalanpelko, paheiden karttaminen sekä ystävällinen suhtautuminen kaikkia vastaan tulevia ihmisiä kohtaan. Äiti Margareta tuli samalla antaneeksi ohjeet siitä, miten tuli suhtautua ihmisiin, joilla oli sairauksia tai vammoja:

Sinun ei pidä ottaa tavaksi sellaista, että tekisit pilkkaa kenestäkään, köyhästä tai rikkaasta, eikä myöskään sairaista, mitä viallisuutta heidän puheessaan tai liikkeissään sitten onkin. Älä myöskään pilkkaa niitä, jotka ovat sokeita. Jos voit, niin ota sokeaa kädestä ja johdata hänet minne hän tahtoo, se on oikea tapa toimia.

(thu schallt icke wennie tig att göre spe aff någen antingen fattig heller rick, icke heller thi som siucke ähre ehuat missfelle thi haffue antingen medh mååll heller gångan, heller them som äre blindh, kan tu, så tagh honom om hånden och leedh honom tidh han wiill, dett bör tig göre.)

Kuvan yläosassa on piirros vanhasta valkotukkaisesta ja valkopartaisesta miehestä. Miehen silmät ovat kiinni. Alapuolella on toinen kuva, jossa on rivi vanhanaikaisia, pieniä hirsirakennuksia.
Sokea ukko – Ulkohuonerivi lähellä Imatraa Falkman Severin, alkuperäisen kuvan tekijä ; Tilgmannin kirja- ja kivipaino, painaja 1885. Museovirasto – Musketti / Historian kuvakokoelma

Kirjeen maininta on lyhyt, eikä se määrittele tarkemmin muita sairauksia tai vammaisuuksia kuin sokeuden ja sokean tarvitseman avun. Luonnehdinta vie tulkinnat kahtaalle: yhtäältä sairaiden, epäselvästi puhuvien tai liikkuvien pilkkaaminen oli jotakin, mistä oli erityisesti varoitettava. Äidin luonnehdinta antaa vaikutelman, että suhtautuminen saattoi ajoittain olla sydämetöntä. Muuten ohjetta tuskin olisi tarvittu.

Toisaalta ohjeistus tuo selvästi esiin sen, että pilkallisuutta ei pidetty sopivana hyvässä asemassa olevalle, vaan vammaisiin ja vammautuneisiin oli suhtaduttava myötätuntoisesti ja avuliaasti. Kaukana asuva äiti piti tärkeänä, että tämä tieto tulisi esiin hänen tiiviissä elämäntapa-ohjeistuksessaan. Lisäksi ohje näyttää esittävän välähdyksen julkisesta tilasta, jossa sokea saattoi tapailla tietään lähimmäistensä apua tarviten.

Kuten muissakin Per Banérin saamissa perhekirjeissä, myös äidin kirjeessä korostui ajatus, että hyvään asemaan syntyneen herraslapsen piti osata paljon ja hallita käytöksensä. Hän oli aikuisena vastuussa monista ihmisistä ja hänen tuli ymmärtää asioita paremmin kuin ”rahvaan lasten”. Margareta Bielke korosti nimenomaan, että lapsen tuli totuttautua kaikessa elämässään hyvään ja hurskaaseen toimintaan ja välttää pahoja tottumuksia kuten haavoittuvassa asemassa olevien lähimmäisten pilkkaamista.

Kirjallisuutta

Hall, B. Rud. ”Adelssöners fostran.”  Pedagogiska källskrifter II. Årsböcker I Svensk Undervisningshistoria 49. Lund: Aktiebolaget Skånska centraltryckeriet, 1936.

Hanska, Jussi & Anu Lahtinen. ”Keskiajalta 1500-luvun lopulle.” Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. Toim. Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen, ss. 17-111. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2010.

Lahtinen, Anu. ”Perheen, kuninkaan ja valtakunnan kunniaksi: 1500-luvun aatelismiesihanne.” Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Toim. Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg, ss. 25-48. Tampere: Vastapaino, 2014.

Terveyspalvelut keskiajan ja uuden ajan alun kaupungeissa

kirjoittaja

Kirjoittanut Maija Ojala-Fulwood

Parhaillaan yritetään Suomessa vielä läpi suurta sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistusta. Pohjimmiltaan tässä mittavassa SOTE-uudistuksessa on kyse siitä, kuka saa tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluita ja millä ehdoilla. Uudistuksen laajuus on jotain ennen kokematonta. Samantyyppisiä asioita on kuitenkin pohdittu monissa Itämeren alueen valtakunnissa ja kaupungeissa läpi vuosisatojen.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, mitkä tahot ja toimijat tarjosivat terveyspalveluita Tukholman asukkaille 500–600 vuotta sitten. Moderneja termejä käyttäen kaupunkilaisille oli tarjolla (eritasoisia) lääkärin ja kansanparantajien palveluita, laitoshoitoa sekä vanhuspalveluita.

Keskiajan Tukholmassa ns. laitoshoitoa tarjosivat ainakin Helgeandshuset, Själagård ja St. Görans hospital sekä mahdollisesti luostarijärjestöt. Periaatteena oli, että laitoshoitoa tarjoavat instituutit noudattivat kristillisiä periaatteita, olivat raadin valvonnan alaisuudessa ja vastasivat itse rahoituspohjastaan.

Helgeandshuset mainitaan ensimmäistä kertaa kirjallisissa lähteissä testamenttilahjoituksen yhteydessä vuonna 1301. Sinne otettiin kahdenlaisia asiakkaita. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluivat rikkaat vanhukset, jotka kivitalon hinnalla pystyivät ostamaan itselleen ”vanhainkotipaikan” täydellä ylläpidolla kuolemaansa saakka. Toisena ryhmänä Helgeandhusetissa olivat köyhät sairaat, jotka eivät millään mulla keinolla pystyneet huolehtimaan itsestään. Molemmissa ryhmissä asiakaspaikkoja arvioidaan olleen 20−25.

Själagården, joka perustettiin 1400-luvun alkupuoliskolla, tarjosi maksua vastaan lyhytaikaista majoitusta ja ruokaa heikompiosaisille sekä muutamia vanhainkotipaikkoja. Sitä ylläpidettiin lähinnä yksityisten lahjoitusten turvin.

Pyhän Yrjön mukaan nimetty sairaala, nk. Örjansgården, oli puolestaan leprasairaala, jonka valtakunnan suurmiehet perustivat ensi kertaa 1278. Leprasairaalan myöhempi historia on varsin monipolvinen ja sisältää useampia lakkautuksia, uudelleenperustamisia ja tulipaloja.

Parturi-kirurgit

Lisensoiduista, tai nk. virallisista lääkärinpalveluista vastasivat monissa keskiajan ja uuden ajan kaupungeissa ensisijaisesti joko yliopistokoulutuksen saaneet lääkärit (physicians) tai käsityöläisiksi lukeutuneet parturi-kirurgit. Muiden käsityöammattien tapaan parturi-kirurgit olivat Eurooppalaisissa kaupungeissa järjestäytyneet ammattikunniksi ja killoiksi keskiajalta aina 1800-luvulle saakka. Ammattiin kouluttautuminen noudatteli perinteistä käsityöläismallia, jossa oppipojasta edettiin ensin kisälliksi ja lopulta mestariksi.

Myös Itämeren alueen suuremmissa kaupungeissa kuten Tukholmassa, Lyypekissä ja Riiassa parturi-kirurgit olivat järjestäytyneet ja näiden ammattikuntien säännöt ovat säilyneet. Lyypekin parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1480 on julkaistu Constatin Wehrmannin toimittamassa ammattikuntasääntöjen kokoelmassa Die älteren Lübekischen Zunftrollen (Lübeck 1872). Riian parturi-kirurgien sääntö vuodelta 1494 on editoitu kokoelmassa Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621,jonka ovat toimittaneet W. Stieda ja C. Mettig (1896).

Tukholmassa parturi-kirurgit järjestäytyivät ammattikunnaksi niin ikään 1400-luvun lopulla. Heidän sääntönsä mainitaan kaupungin raadin pöytäkirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1484. Tämä sääntö ei ole säilynyt mutta se on mitä todennäköisemmin ollut seuraavan, vuoden 1571 säännön pohjana. Tämä on julkaistu G.E. Klemmingin toimittamassa kokoelmassa Skrå-ordingar (Stockholm 1856). Turusta ei tiettävästi ole säilynyt parturi-kirurgien sääntöä, ja on todennäköistä, että siellä toimineet parturi-kirurgit kuuluivat virallisesti Tukholman ammattikunnan alaisuuteen.

Esimodernin ajan kaupungeissa parturi-kirurgit tarjosivat monenlaisia palveluita: he suorittivat parranajoa ja hiustenleikkuutta sekä suorittivat erilaisia lääkärinpalveluita. He sitoivat haavoja, hoitivat murtumia, revähdyksiä ja nyrjähdyksiä, valmistivat ja käyttivät sidoksia sekä salvoja. Lisäksi he suorittivat kuppausta ja suoneniskentää, leikkasivat paiseita sekä amputoivat jäseniä. Keskeisin ero lääkäreihin oli se, että parturi-kirurgien toimialaan kuuluivat erityisesti kaikki ulkoiset vammat, eivätkä he periaatteessa saaneet määrätä sisäisesti otettavia rohtoja.

Ammatinharjoittamista sääteli ammattikunnan sääntö. Tukholman parturi-kirurgien sääntö sisältää yhteensä 27 pykälää. Ne käsittelevät mestariksi pääsyn vaatimuksia, ammatin harjoittamisen valvontaa, potilassuhteita, mestarien välisiä ammattisuhteita, yhteisöllistä toimintaa, lesken oikeuksia ja mestarinoikeuksien myymistä.

Ensimmäiseksi säännössä määrätiin, että samanaikaisesti kaupungissa sai toimia vain kuusi mestaria. Vuosittain tuli Valpurin päivänä valita ammattikunnan vanhin, oltermanni, ja uuden oltermannin piti käydä esittäytymässä myös kaupungin raadille.

Ammattikunnan säännön mukaan sen, joka [muualta tulevana] halusi asettua kaupunkiin ja harjoittaa parturi-kirurgin ammattia sekä pyrkiä mestariksi, tuli esittää pätevät todisteet siitä, että hän oli rehellisesti ja sääntöjä noudattaen harjoittanut ammattiaan ulkomailla (uthländes) ja siitä, miten hän oli suorittanut oppivuotensa.

Lisäksi vaadittiin, että ulkomailta tulevan parturi-kirurgin on ensin kaksi vuotta palveltava Tukholmassa jonkun mestarin alaisuudessa ja osoitettava pätevyytensä. Jos mestari, jonka alaisuudessa vieras on palvellut, sekä kaikki ammattiveljet toteavat hänet päteväksi ja antavat hänelle luvan, voi hän ryhtyä mestariksi. Lisäksi pormestareita ja raatia oli tiedotettava asiasta.

Ylipäänsä säännön mukaan, ketään ei saanut hyväksyä ammattikunnan jäseneksi, ennen kuin on varmistuttu kokelaan taustoista ja että hän on kunnollinen. Lisäksi jäsenyys tuli aina hyväksyttää pormestarilla ja raadilla.

Parturi-kirurgin mestarinoikeuksien oli kallista: kokelaan oli maksettava mestarikassan 100 markkaa, (nykyrahassa yli 1000 euroa) ja järjestettävä juhlakestit. Sääntö jättää tulkinnanvaraa, oliko hinta Tukholmassa syntyneille halvempi.

Nämä pykälät osoittavat, että ammattikunnan lisäksi myös kaupungin raadin tuli valvoa, että parturi-kirurgit olivat koulutettuja ammattilaisia ja ettei kuka tahansa ”itseoppinut parturi-kirurgi” hoitanut sairaita ja loukkaantuneita. Käytännössä valvonta oli usein hankalaa ja monista kaupungista tunnetaan oikeustapauksia, joissa kiistellään parturi-kirurgin ammattilisenssistä.

Parantajat ja puoskarit

Lääkäreiden ja parturi-kirurgien lisäksi erilaiset (kansan)parantajat ja puoskarit tarjosivat erihintaisia ja erilaatuisia palveluitaan, voiteitaan ja rohdoksiaan kaupunkilaisille. Erityisesti suurissa kaupungeissa valinnanvaraa oli runsaasti ja eri palveluntarjoajat yrittivät parhaansa mukaan hankkia itselleen asiakkaita. Englanninkielisessä tutkimuksessa tästä moninaisuudesta ja kilpailusta käytetään usein termiä medical market-place.

Tutkijat ovat korostaneet, että jako viralliseen ja epäviralliseen tai vaihtoehtoiseen lääketieteeseen ei kuvasta todellisuutta, sillä eri lääkärinpalveluita tarjoavat henkilöt jakoivat yhtenäisen lääketieteellisen ajatusmaailman, vaikka hoidoissa oli eroavaisuuksia. Voisi ajatella, että kyseessä oli toisiaan täydentäviä palveluita. Puoskarit ja parantajat olivat myös hyväksyttyjä yhteisön jäseniä ja saattoivat olla sekä menestyneitä että arvostettuja. 

Kiistat eri ammatinharjoittajien välillä johtuivat usein kilpailusta ja kateudesta sekä rajanvedosta siitä, mitkä toimenpiteet kuuluivat kenellekin. Esimerkiksi vuonna 1599 eräät Lyypekin parturi-kirurgit olivat rikkoneet leski Catharina Catoniksen työvälineet ja syyttivät häntä toimivaltuuksien ylittämisestä ja asiakkaiden haalimisesta. Lesken kaupungin raadille lähettämästä valituskirjelmästä selviää, että raati oli myöntänyt Catharinan aviomielle lisenssin parantaa vanhoja haavoja ja murtumia. Monissa Euroopan kaupungeissa viranomaiset myönsivät puoskareille lisenssejä, jonka turvin he saattoivat harjoittaa ammattiaan.

Tukholman parturi-kirurgit suhtautuivat äärimmäisen kielteisesti ammattikunnan ulkopuolella lääkärinpalveluita tarjoaviin puoskareihin ja ”vale-lääkäreihin”, joita säännössä kutsutaan fuskareiksi.  Sääntö määräsi, että kukaan ammattiveljistä tai mestarikisälleistä ei saa olla missään tekemisissä fuskareiden kanssa, eikä liioin sellaisille joukolle välittää sidostarpeita tai salvoja. Jos jäi kiinni itse teosta tuli maksaa sakkoja 40 markkaa (n. 460 euroa) ja sen jälkeen vastoin sääntöä toiminutta ammattiveli laskettiin itse fuskariksi.

Lisäksi pykälän 26 mukaan ”Ei sovi kenenkään fuskarin uskaltaa väittää olevansa lääkäri (Artz eller Läkare), ei Tukholmassa tai esikaupungeissa, sillä sellaisen niljakkaan joukon takia on moni menettänyt terveytensä. Sitä, jonka tavataan harjoittamasta niljakasta fuskausta, ammattikunta rankaisee, koska muuten tapa saattaa levitä.” Nämä sääntökohdat ovat kiistaton todiste siitä, että keskiajan Tukholmassa lääkärinpalveluita tarjosivat myös muut kuin virallisella lisenssillä toimivat parturi-kirurgit ja lääkärit.

Kirjallisuus:

Förvaltningshistorisk ordbok ”Bardskärare” http://fho.sls.fi/uppslagsord/5494/bardskarare/

Jarmo Kuronen ja Jarmo Heikkinen: “Barber-Surgeons in Military Surgery and Occupational Health in Finland, 1324−1944,” aikakauskirjassa Military Medicine, 21.08.2018, https://doi.org/10.1093/milmed/usy202, luettu 26.11.2018.

Göran Dahlbäck. I Medeltidens Stcokholm. Stockholm: Stockholms Medeltidsmuseum 1987.

Klemming, G. E. Skrå-ordningar. Samlingar utgifna af Svenska Fornskirft –sällskapet. Stockholm: Kungliga boktryckeriet, P. A. Norstedt and Söner, 1856.

Wehrmann, Constantin. Die älteren Lübeckischen Zunftrollen. Lübeck: Grautoff, 1872.

Lindström, Dag. Skrå, stad och stat, Stockholm, Malmö och Bergen ca.1350–1622. Studia Historica Upsaliensia 163. Uppsala, 1991.

Edvinsson, Rodney och Söderberg, Johan: ”A Consumer Price Index for Sweden 1290─2008.” The Review of Income and Wealth, 2011 vol. 57 (2) s. 270─292.

Lindberg, Bo S.,Kirurgernas historia. Om badare, barberare och fältskärer. Förlag: Medicinhistoriska museet Uppsala, 2017. ISBN 978-91-506-2655-1,http://www.diva-portal.org/smash/get/diva2:1146123/FULLTEXT01.pdf (26.11.2018).

Stieda, Wilhelm ja Constantin Mettig. Schragen der Gilden und Aemter der Stadt Riga bis 1621. Gesellschaft für Geschichte und Alterthumskunde der Ostseeprovinzen Russlands. Riga: Buchdruckerei von W. F. Häcker, 1896.

Ojala, Maija. Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea region (14th−16th centuries), Acta Universitatis Tamperiensis 1974. Tampere: Tampere University Press 2014. Open Access julkaisu, ladattavissa osoitteessa   urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8

Gentilcore, David. ”Was there a ”popular medicine“ in early modern Europe? Folklore 115:2 (2004), 151−166, https:/doi.org/10.1080/0015587042000231255.

Gentilcore, David. “The ‘Golden Age of Quackery’ or ‘Medical Enlightment’? Licenced Charlatanism in Eighteenth-Century Italy.” Cultural and Social History, 3:3 (2006), 250−263, https:/doi.org/10.1191/1478003806cs064oa.

Porter, Roy. “The People’s Health in Georgian England.” Teoksessa Tim Harris (toim.) Popular Culture in England, c. 1500−1800, 124−142. London 1995.

Jütte Robert. “”A seventeenth-century German Barber-Surgeon and his patients,” Medical History 33 (1989), 184−198.

Opaskoirien historiasta

kirjoittaja

Kirjoittanut Jenni Kuuliala

Opaskoirien systemaattinen kouluttaminen alkoi länsimaissa ensimmäisen maailmansodan aikoihin, kun suuri joukko miehiä palasi rintamalta näkövammaisina. Saksalaiset aloittivat koirien kouluttamisen jo sodan aikana. Muualle ajatus levisi amerikkalaisen, Sveitsissä asuneen koirankasvattaja Dorothy Harrison Eustisin mukana. Hänen myötävaikutuksellaan Yhdysvaltoihin perustettiin ensimmäinen opaskoirakoulu vuonna 1929 ja Britanniaan opaskoirien koulutus levisi 1930-luvulla. Suomessa opaskoirien järjestelmällisen koulutuksen pani alulle Mannerheim vuonna 1940 toimiessaan Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana. Alkuvaiheessa opaskoirat olivat pääasiassa saksanpaimenkoiria, mutta myöhemmin pääasialliseksi roduksi valikoitui labradorinnoutaja.

Nämä opaskoirien koulutuksen myöhemmät, järjestäytyneet vaiheet tunnetaan yleisesti hyvin. Mutta miten oli historiassa? Käytettiinkö koiria näkövammaisten oppaina jo ennen 1900-lukua, ja miten laajaa tällainen toiminta kenties oli?

Kiinnostuin itse aiheesta vuosia sitten – ja kimmokkeena oli jälleen eräät todistajanlausunnot pyhimyksen kanonisaatioprosessissa. Vuonna 1331 Tréguierissa Bretagnessa käytiin pyhän Yves de Tréguierin kanonisaatiokuulustelu. Usea paikallinen ihminen todisti näkemästään ihmeestä, jossa Yvesin haudalle tullut, heille ennestään tuntematon mies oli parantunut sokeudesta. Kuulustelua hoitaneet komissaarit kysyivät todistajilta, mistä he tiesivät, että mies todellakin oli sokea. Esimerkiksi mies nimeltä Herveus Glovie vastasi, että hän tiesi miehen olleen sokea, koska ”se näytti ilmeiseltä, ja koska mies antoi koiran johdattaa itseään, niin kuin sokeat tekevät”. Toinen todistaja, Johannes Radulphi, puolestaan vastasi samaan kysymykseen, että ”koska koira johdatti häntä, ja hän käveli kuten sokea”. Usea muu todistaja antoi samantapaisen lausunnon.

Vaikka ihmeparanemisen kokeneen miehen henkilöllisyys jää arvoitukseksi meille samaan tapaan kuin kanonisaatiokuulustelun toimeenpanijoille, näissä lausunnoissa merkittävää on, että todistajat pitivät opastavaa koiraa selvästi sokeuden merkkinä. Mies ja hänen koiransa siis tuskin olivat ensimmäinen tai ainoa tämänkaltainen koirakko, jonka he kohtasivat.

(c) British Library, Stowe MS 17, f. 135r

Opastava koira onkin varsin yleinen kuva-aihe etenkin keskiaikaisissa käsikirjoituksissa. Esimerkiksi yllä olevassa British Libraryn käsikirjoituksen kuvassa Jeesus parantaa sokean miehen, jolla on koira hihnassa. Koira siis selkeästi merkitsee katsojalle sitä, että kyseessä on nimenomaan sokea ihminen. Toinen tyypillinen kuva-aihe on sokea kerjäläinen, jolla on hihnassa koira. Kuten alla olevassa kuvassa, näillä koirilla on usein kulho suussa. Ne siis pitelevät kippoa, johon ohikulkijoiden oletettaan antavan almuja. Esimerkkejä koirasta sokean oppaana on myös myöhempien vuosisatojen taiteessa. 1600-luvulla tehdyssä kopiossa jo kadonneesta Baselin Totentanz– eli Kuolemantanssifreskosta hautaan Kuoleman johdattamana kävelevällä sokealla miehellä on narussa koira. Kuolemantansseja on säilynyt uuden ajan alusta muutamia. Niissä kuvataan eri yhteiskunnan kerrosten jäseniä aina paavista ja kuninkaasta kerjäläisiin matkalla hautaan, samanarvoisina kaiken voittavan kuoleman edessä. Jälleen kerran sokean, köyhän ihmisen attribuuttina on koira, joka tekee tämän maalauksen osan helpommin tulkittavaksi. Myös vaikkapa Tintorettolta, Rembrandtilta ja Gainsborough’lta löytyy töitä, joissa kuvataan opastava koira. Vastaavankaltaisia esimerkkejä tunnetaan muualtakin maailmasta, esimerkiksi keskiajan Kiinasta, ja onpa eräs Pompeijista löydetty freskokin tulkittu kuvaksi opaskoirasta.

Romance of Alexander (Oxford Library, Bodley 264), 1338-1344

 

Baselin Kuolemantanssi, kuparipiirros

Koirien käytöstä näkövammaisten oppaina on myös satunnaisia kirjallisia lähteitä jo keskiajalta yllä mainitsemieni ihmetodistusten lisäksi. Parissa tekstissä on viitteitä siitä, että koiria olisi pidetty epäluotettavina oppaina ja tämän vuoksi kaikki, joiden oli mahdollista käyttää oppaana ihmistä, tekivät niin. Koira olisi siis ollut vaihtoehto heille, joilla ei ollut varaa ihmisoppaaseen. Toisenkinlaisia näkemyksiä kuitenkin esitettiin. Konstantinopolissa 1100-luvulla kirjoittanut Nikephoros Basilakes ylisti koiria, ja yksi syy tähän oli nimenomaan niiden kyky opastaa sokeita. Kun tullaan ajassa eteenpäin 1800-luvulle, koirien potentiaali oppaina mainitaan siellä ja täällä jo aivan suorasanaisesti. Aivan 1800-luvun alussa kirjoittanut englantilainen luonnontieteilijä Thomas Bewick niinikään kiitti koirista kirjoittaessaan näiden kykyä opastaa sokeita. Samoin Wienissä vaikuttanut pappi kirjoitti vuonna 1819 sokeiden kouluttamisesta ja siinä ohessa mainitsi, että heille voi kouluttaa oppaiksi koiria – hänen mukaansa paimenkoirat ja villakoirat olivat tähän sopivimpia rotuja. 1800-luvun puolivälissä Jakob Birrer -niminen sokea mies puolestaan kirjoitti muistelmissaan, miten oli itse kouluttanut itselleen pystykorvasta opaskoiran ja antoi samalla ohjeita muille sokeille, jotta nämä voisivat seurata hänen esimerkkiään.

Koiran ja ihmisen yhteinen historia ulottuu tuhansien ja tuhansien vuosien taakse, ja koirat ja ihmiset ovat tehneet yhteistyötä mitä moninaisimmilla tavoilla aikojen kuluessa. Tästä näkökulmasta ei oikeastaan ole edes yllättävää, että koiria todella käytettiin näkövammaisten oppaina paljon ennen kuin moderni ”opaskoiran” käsite oli tunnettu. Todennäköisesti aiheesta olisi löydettävissä paljon enemmänkin tietoa; toivottavasti joku historioitsija vielä tarttuu aiheeseen.

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Chiens Guides d’Aveugles au Luxembourg: Auszug aus Erinnerungen, merkwürdige Lebensfahrten und besondere Ansichten des Jakob Birrer von Luthern http://www.chienguide.org/mmp/online/website/content/documentation/history/291_DE.html

Coon, Nelson, ’Dog Guides for the Blind’ (1959): http://www.deficienciavisual.pt/r-Dog_guides_for_the_Blind-Nelson_Coon.htm

Fishman, Gerald A. ‘When Your Eyes Have a Wet Nose: The Evolution of the Use of Guide Dogs and Establishing the Seeing Eye,’ Survey of Ophthalmology 48, no. 4 (2003): 452-58

History of Guide Dogs in Britain: https://www.guidedogs.org.uk/media/3919/the-history-of-guide-dogs-in-britain-1.pdf

Metzler, Irina, A Social History of Disability. Cultural Considerations of Physical Impairment, Routledge Studies in Cultural History (London and New York: Routledge, 2013)

Monuments originaux de l’histoire de Saint Yves, ed. by A. de La Borderie, J. Daniel, R. P. Perquis, and D. Tempier (Saint-Brieuc: Imprimerie L. Prud’homme, 1887)

Murchison, Krista A.: Guide Dogs in Medieval Art and Writing: https://kristamurchison.com/medieval-guide-dogs/

Opaskoirakoulu: historia http://opaskoirakoulu.fi/?page_id=25

Sokeana 1500-luvun yliopistossa

kirjoittaja

Kirjoittanut Reima Välimäki

Olemme hankkeessa puhuneet ja kirjoittaneet paljon selviämisen ja jopa menestymisen vammaishistoriasta. Historiantutkimuksen lähteiden ominaisuuksiin kuuluu kuitenkin, että hyvin pärjäämisestä jää paljon vähemmän jälkiä kuin oikeusriidoista, katastrofeista ja kriiseistä.
Verrattain arkisiin onnistumisiin törmää lähinnä sattumalta, mutta välillä on onni myötä.

Aivan toista tutkimusta tehdessä olen lukenut Tübingenin yliopiston kreikan professorin Martin Crusiuksen (1526–1607) päiväkirjoja. Crusius oli tunnettu humanistioppinut ja kreikan opettaja, joka houkutteli oppilaita ympäri Eurooppaa. Kreikan kielen ja kirjallisuuden professuurin Tübingenissä hän sai vuonna 1559 ja hoiti sitä kuolemaansa vuonna 1607 saakka. Laajan kirjallisen tuotannon lisäksi Crusiukselta on jäänyt jälkipolville Diarium, eli yhdeksän käsinkirjoitettua nidettä päiväkirjoa vuosilta 1573–1605. Enemmän kuin pelkkä päiväkirja, Diarium on kokoelma päiväkirjamerkintöjä, kirjeenvaihtoa, jäljennettyjä dokumentteja ja luonnoksia Crusiuksen omista teoksista. Vuodet 1596–1605 ovat ilmestyneet 1900-luvulla tieteellisinä editioina, mutta aikaisemmat osat pitää perata Crusiuksen nopeasta ja häilyvästä muistiinpanokäsialasta. Yleisin kieli on latina, mutta joukossa on paljon kreikkaa ja jonkin verran saksaa.

Martin Crusiuksen muotokuva, Anton Ramsler (1590). Sokeasta Christoph Lutziuksesta meille ei ole säilynyt kuvaa.

Professorina Martin Crusius oli jatkuvasti tekemisissä opiskelijoiden ja yliopiston hallinnon kanssa, ja hän muun muassa promovoi kandidaatteja (baccalaureus) ja maistereita. 28.9.1585 oli tällainen tilanne, kun yliopistolla juhlittiin 37 kandidaattia juhlassa, johon kuului muun muassa musiikkia, kreikankielistä lausuntaa ja pidot. Kaikkia 37 kandidaattia ei promovoitu samalla kertaa, vaan Crusius mainitsee näiden joukosta vain kaksi uutta.

Nämä kaksi promovoitua kandidaattia ovat äärimmäisen kiinnostavia vammaishistorian kannalta. Ensimmäinen heistä oli Christopher Lutzius Wienistä. Martin Crusius toteaa, että kandidaatin oppiarvon saanut Christopher oli sokea. Crusius mainitsee myös sokeuden syyn: viisivuotiaana Christopherin näkö oli hävinnyt ”lapsenrakkuloiden”, ex pustulis puerilibus takia. Hän ei siis ollut syntymästään sokea, vaan sokeutunut sairastamansa taudin takia. Vaikka emme voi varmasti tietää, mikä Christopherin näön oli vienyt, on isorokko todennäköinen vaihtoehto. Tauti oli hyvin yleinen ja siitä selvinnyt saattoi menettää näkönsä.

Christopher Lutzius ei todennäköisesti ollut aivan vaatimattomista oloista. Sellaisesta taustasta oli ylipäätään lähes mahdoton ponnistaa yliopisto-opintoihin varhaismodernissa Euroopassa. Christopherin perheen vauraudesta kertoo myös hänen kanssaan kandidaatin tutkinnon suorittanut Johannes Happfenzederus. Hänet mainitaan Christopherin palvelijaksi ja kotiopettajaksi, eius famulus et pedagogus. Näyttää siltä, että Christopherin apuna yliopistossa oli hänen vanha kotiopettajansa, joka suoritti itsekin yliopistollisen tutkinnon isäntänsä kanssa. Voidaan siis hyvin olettaa, että Christopher oli varsin varakkaasta perheestä.

Mitä tämä kertoo vammaisten mahdollisuudesta opiskella 1500-luvulla? Varmasti Christopher oli poikkeustapaus. Tästä kertoo jo se, että Crusius erikseen mainitsee hänet, alleviivaa sanan sokea (caecus) ja kertoo sokeuden syyn. Professoria selvästi kiinnosti tämä sokea baccalaureus. Toisaalta 1500-luvun yliopistossa sokeus ei välttämättä ollut niin suuri este, kuin ensin voisi ajatella. Pitää muistaa, että uuden ajan alun pedagogiikka nojasi vielä pitkälti klassikoiden ulkoa oppimiseen, ja kirjallisten esseiden sijaan suulliset väittelyt olivat keskeinen osa opetusta. Hyvämuistinen sokea opiskelija saattoi hyvinkin pärjätä tällaisessa oppineessa kulttuurissa, erityisesti jos hänellä oli palvelija, joka tarpeen tullen luki ja kirjoitti. Ja vaikka humanistioppineet Martin Crusiuksen tavoin käyttelivät itse kynää ahkerasti, heitä edelsi vuosisatojen traditio sihteerien avulla sanelemalla kirjoittaneita ajattelijoita.

Myös pelkkä tieto siitä, että Christopher on palvelijoineen matkustanut Wienistä Tübingeniin opiskelemaan yliopistossa, kertoo paljon vammaisen henkilön toimintamahdollisuuksista. Ainakin sellaisen, joka oli mies ja tuli varakkaasta perheestä. Christopher ei ollut jäänyt peräkammariin, vaan perhe oli selvästi panostanut hänen koulutukseensa. Jopa siinä määrin, että lähetti hänet Tübingeniin kuuluisien humanistioppineiden luentoja kuuntelemaan. Chrisopher myös suoritti opintonsa, eikä yliopistolla näytä olleen mitään periaatteellista estettä promovoida sokeaa henkilöä kandidaatin oppiarvoon.

Kirjallisuutta ja lähteitä

Crusius, Martin. Diarium: 1596-1597 [1]. Herausgegeben von Wilhelm Göz und Ernst Conrad. Tübingen, 1927.

———. Diarium: 1598-1599 [2]. Herausgegeben von Wilhelm Göz und Ernst Conrad. Tübingen, 1931.

———. Diarium: 1600-1605 [3]. Herausgegeben von Reinhold Stahlecker und Eugen Staiger. Tübingen, 1958.

Ludwig, Walther. ”Martin Crusius und das Studium des Griechischen in Nordeuropa”. Arctos. Acta Philologica Fennica32 (1998): 133–48.

Stahlecker, Reinhold. ”Das Tagebuch des Martin Crusius“. Tübinger Blätter33 (1942): 25–32.

Tübingen, Universitätsbibliothek,  Mh 466

Retrospektiivisen diagnosoinnin vaaroista

kirjoittaja

Kirjoittanut Jenni Kuuliala

Retrospektiivisellä diagnosoinnilla tarkoitetaan pyrkimystä diagnosoida jonkun menneisyyden henkilön vamma tai sairaus nykyaikaisin termein ja kriteerein. Tällainen lähestymistapa on ollut suosiossa pitkin 1900-lukua ja vielä 2000-luvun puolellakin. Toisinaan sitä on saatettu käyttää onnistuneesti kulttuurihistoriallisen tutkimuksen apuvälineenä tai esimerkiksi kulkutautien historian selvittämisessä, mutta paljon useammin tavalla, joka on historiantutkimuksen ja vammaishistorian kannalta ongelmallista. Tämä pätee etenkin silloin, jos meillä ei ole selkeää paleopatologista tai kliinistä todistusaineistoa. (Tämä ei, yllättävää kyllä, ole estänyt varsinkaan lääketieteen ammattilaisia tekemästä hyvinkin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tästä yksi kuvaava esimerkki on artikkeli, jossa diagnosoidaan jokainen tunnetun joko Hieronymus van Boschin tai Pieter Brueghelin tekemän ”Rampoja ja kerjäläisiä” -piirustuksen hahmoista.)

Rikhard III:n selkäranka.
Kuva © University of Leicester

Viime vuosina kenties eniten huomiota saanut esimerkki myöhempien aikojen diagnosoinnin sudenkuopista on Englannin kuningas Rikhard III:n (1452–1485) tapaus. Taistelussa kuolleen Rikhardin hautapaikka pysyi tuntemattomana yli viidensadan vuoden ajan. Helmikuussa 2012 brittiläiset arkeologit löysivät Leicesterissä tehdyissä kaivauksissa jäännökset, joiden he pystyivät osoittamaan kuuluvan Rikhardille. Löytö oli merkittävä monestakin syystä, ja yksi niistä liittyy vammaisuuden historiaan. Rikhard III:n kuva jälkipolvien mielikuvituksessa on pitkälti peräisin William Shakespearen näytelmästä. Siinä hallitsija esitetään murhanhimoisena kyttyräselkänä, ja suuri osa tulkinnoista on nimenomaan yhdistänyt nämä kaksi ominaisuutta käyttäen kuninkaan ulkomuotoa eräänlaisena allegoriana hänen luonteensa vioista. Se, mikä Shakespearen aikalaisten jälkeen eläneiltä on tyystin unohtunut, on että näytelmässä Rikhardin vamma ja luonteenlaatu esitetään pitkälti Plantagenetin dynastian luhistumisen merkkinä, mitä Tudor-suku taas mielellään alleviivasi. Toisekseen aikalaiskuvauksissa Rikhardin vamma kuvataan paljon lievempänä kuin näytelmässä ja myöhemmissä tulkinnoissa, mainitaanpa niissä hänen myös olleen hyvin komea mies. Myös arkeologien löytö ja luurangolle tehdyt tutkimukset osoittivat myöhempien tulkintojen liioittelevuuden. Rikhardilla oli kyllä selkeä skolioosi mikä sai hänen olkapäänsä eri korkeudelle, mutta kyttyrästä tai usein kuvatusta surkastuneesta kädestä löydössä ei ollut jälkeäkään.

Osa hagiografian tutkijoista on niin ikään pyrkinyt diagnosoimaan ihmeparanemisen kokeneita ihmisiä. Paranemisten olemassaolo on selitetty psykosomaattisilla sairauksilla ja monien sairauksien paranemisella itsestään. Kirjassaan Miracle Cures Robert Scott jopa esittää, että keskiaikaisen ihmisen elämä yhteisössään oli usein niin kauheaa, että pääseminen sieltä pois pyhiinvaelluksella yksinään jo käynnisti elimistön paranemisprosessin. Toki myös placebovaikutuksen mahdollisuutta on pohdittu; että ihmisten vahva usko ihmeparanemiseen olisi riittävä, jotta se tapahtuisi. Kuten esimerkiksi Raymond Van Dam on kirjoittanut, tällainen lähtökohta kuitenkin suhtautuu menneisyyden ihmisiin ylenkatseella ja sivuuttaa täysin heidän oman kokemuksensa ja toimijuutensa, aivan kuin he olisivat olleet tyystin kykenemättömiä pärjäämään oman elämänsä kanssa. Itse olenkin taipuvainen ajattelemaan, ettei sillä, mitä näissä tapauksissa oikeasti tapahtui ole mitään merkitystä. Tutkimukselle tärkeää on ainoastaan, miten menneisyyden ihmiset itse tilanteet tulkitsivat. Kenties siinä onkin osa ongelmaa: meidän yhteiskuntamme on niin medikalisaation läpitunkemaa, että on mahdotonta kuvitella yhteiskuntaa, jossa ihmiskehon ilmiöt olisi selitetty toisin tai, mikä kenties vielä vieraampaa, jätetty selittämättä lainkaan.

Hinku retrospektiivisten diagnoosien tekemiseen heijastelee monelta osin yhteiskuntamme suhtautumista vammaisuuteen. Sen on yksinkertaisesti oltava määrittävä tekijä ihmisen elämässä tavalla tai toisella, ja sitä myöden erilaisia diagnooseja halutaan kovin hanakasti käyttää myös erilaisten ihmisten toimien selittämiseen. Oma lukunsa tästä ovat erilaiset taiteilijat. W. A. Mozartin poikkeukselliset musiikilliset kyvyt on usein selitetty jonkinlaisen savant-ilmiön kautta. Toisinaan hänellä väitetään olleen Touretten syndrooma, toisinaan bipolaarinen mielialahäiriö. Nämä näkemykset eivät rajoitu vain niin sanotun suuren yleisön mielikuviin, vaan niitä on esitetty arvovaltaisissa tieteellisissä aikakauslehdissä, yleensä lääketieteen alalta. Useat Emily Brontën elämäkerrat puolestaan väittävät, että kirjailijalla oli Aspergerin oireyhtymä. Tämä näkemys perustuu pitkälti Elisabeth Gaskellin jo 1800-luvulla kirjoittamaan Charlotte Brontën elämäkertaan, jossa kerrotun anekdootin mukaan Emily (joka rakasti eläimiä) oli lyönyt pyykit liannutta koiraa päähän. Tämän lisäksi Emily Brontë ei mielellään lähtenyt kotoaan, piti lapsekkaista leikeistään – ja oli äärettömän taitava kirjoittaja. Pari kuukautta sitten julkaistussa blogitekstissään Wendy Pratt oikeutetusti kysyy, eikö tämänkaltainen diagnosointi pakota Emily Brontën juuri sellaiseen lokeroon, josta hän epäkonventionaalisella elämäntyylillään pyrki pääsemään pois, ja jonka mukaan naisen vaihtoehdot olivat joko mennä naimisiin tai ryhtyä kotiopettajattareksi? Sitä paitsi on aivan liian helppoa ottaa menneisyyden ihmisestä muutama usein anekdootteina säilynyt luonteenpiirre ja tehdä niiden perusteella tulkintoja omien medikaalisten käsitystemme perusteella. Puhumattakaan siitä, mitä vaaroja piilee siinä, että yhdistämme yhden, varsin hataran muiston henkilön temperamentin ikävistä puolista nykymaailmassa paljon huomiota saavaan diagnoosiin. Se on epäreilua sekä historialliselle hahmolle että nykyään eläville ihmisille, joilla kyseinen diagnoosi on.

Lord Byronin muotokuva
(c) Newstead Abbey; Supplied by The Public Catalogue Foundation

Retrospektiivisellä diagnosoinnilla on ollut merkityksensä myöhempienkin historiallisten hahmojen kuin Rikhard III:n esittämisessä elokuvissa. Frances Wilson kirjoittaa artikkelissaan Lord Byronista, että elokuvaversioissa kuuluisa runoilija on toisinaan ontunut vasenta jalkaansa, toisinaan oikeaa, toisinaan molempia ja toisinaan ei kumpaakaan. Historiallisena tosiasiana Byronin vammaa on käytetty eräänlaisena työkaluna riippuen siitä, onko hahmon haluttu herättävän katsojissa sympatiaa ja se on saattanut yhtä lailla alleviivata runoilijan kovia kokemuksia tai tämän ”paholaismaisia” luonteenpiirteitä – Byronhan oli tunnettu myös lempinimellä ”The Lame Devil”. Samanaikaisesti Byronista kirjoitetut elämäkerrat jättävät toisinaan hänen vammansa huomiotta, toisinaan pyrkivät diagnosoimaan tällä kampurajalan, cp-vamman tai jotakin aivan muuta. Jälleen kerran vammaisuus on toiminut ”kerronnallisena proteesina” (narrative prosthesis), jossa meidän aikamme käsityksillä on huomattavasti enemmän merkitystä kuin sillä, miten historialliset hahmot itse samoin kuin heidän yhteisönsä ovat kenties vamman kokeneet ja tulkinneet. Ja tämä on se lähtökohta, joka historiantutkijalla tulisi aina olla. Menneisyyden ihmisillä ei ollut samoja lääketieteellisiä kategorioita kuin meillä, eivätkä he tulkinneet erilaisia kehollisia ilmiöitä samojen lääketieteellisten linssien läpi.

Kuten Rikhard III:n tapaus osoittaa, ei jälkikäteisdiagnosointi kuitenkaan ole aina ”turhaa”, vaan saattaa tuoda aivan uutta valoa vammaishistorian sosiaaliselle ja kulttuurilliselle tutkimukselle. Toinen viime aikojen kiinnostava esimerkki on tutkimus keskiaikaisesta kirjurista, joka tunnetaan nimellä ”The Tremulous Hand of Worcester” (keskiajantutkimuksessa kirjuriin usein viitataan ”kätenä”, tällä ei siis ole vammaishistorian kanssa mitään tekemistä). Kirjuri todennäköisesti työskenteli 1200-luvulla Worcesterin luostarissa ja hän on tunnettu siitä, että hänen kopioimissaan teksteissä näkyy selvästi hänen kätensä vapina. Historioitsija Deborah Thorpen, neurotieteilijöiden sekä IT-alan tutkijoiden yhteistyö on osoittanut, miten kirjurin tekstistä on voitu analysoida hänen vammansa/sairautensa laatu, sekä miten samaa menetelmää voidaan mahdollisesti käyttää sairaaloissa potilaiden diagnosointiin ja prognostiikkaan. Lisäksi he ovat kehittäneet menetelmän, jolla muidenkin kirjureiden fyysisiä rajoitteita voidaan analysoida ja miten tätä kautta voidaan tarkastella kirjureiden ikääntymistä sekä kroonisia sairauksia ja niiden vaikutuksia heidän työntekoonsa. Retrospektiivinen diagnoosi voi siis avata ikkunoita uudenlaisiin tutkimushankkeisiin myös kulttuuri- ja sosiaalihistorian osalta, mutta se edellyttää lähestymistavan haasteiden ymmärtämistä ja menneisyyden ihmisten lähtökohdan tärkeimpänä pitämistä.

 

Kirjallisuutta

Aidin Ashoori and Joseph Jankovic: “Mozart’s movements and behaviour: a case of Tourette’s syndrome?” Journal of Neurology, Neurosurgery & Psychiatry vol. 78 (2007): 1171–1175.

Raymond Van Dam, Saints and Their Miracles in Late Antique Gaul (Princeton: Princeton University Press, 1993).

Jan Dequeker, Guy Fabry &  Ludo Vanopdenbosch, ”Hieronymus Bosch (1450 – 1516): Paleopathology of the Medieval Disabled and its Relation to the Bone and Joint Decade 2000 – 2010”, Medical Archaeology, 3 (2001), 864-71.

Joanne Edge: Diagnosing the Past. Wellcome Collection Blog, 26.9.2018 [https://wellcomecollection.org/articles/W5D4eR4AACIArLL8]

Wendy Pratt: Why are we so keen to diagnose Emily Brontë? Northern Soul, 27.8.2018 [https://www.northernsoul.me.uk/why-are-we-so-keen-to-diagnose-emily-bronte/]

Katherine Schaap Williams: Richard III and the staging of disability. British Library, Discovering Literature: Shakespeare & Renaissance, 15.3.2016 [https://www.bl.uk/shakespeare/articles/richard-iii-and-the-staging-of-disability]

A. Schmitt & P. Falkai, “Historical aspects of Mozart’s mental health and diagnostic insights of ADHD and personality disorders”, European Archives of Psychiatry and Clinical Neuroscience (2014): 263–265.

Robert A. Scott, Miracle Cures. Saints, Pilgrimage, and the Healing Powers of Belief (Berkeley and Los Angeles: University of California Press, 2010).

Deborah E. Thorpe & Jane E. Alty, ”What type of tremor did the medieval ’Tremulous Hand of Worcester’ have?” Brain, 138 (2015): 3123–3127. doi:10.1093/brain/awv232

Karen Willis, “Biography of Lord Byron”, teoksessa Lord Byron, toim. Harold Bloom (Chelsea House, 2004), 5–58

Frances Wilson, “Byron, Byronism and Bormaniacs”, teoksessa Lord Byron, toim. Harold Bloom (Chelsea House, 2004), 131–53

Vammaisuus ja työ myöhäiskeskiajalla

kirjoittaja

Kirjoittanut Jenni Kuuliala

Viime blogipostauksessani kirjoitin vammaisten ihmisten asemasta erityisesti kristillisen armeliaisuuden kohteina ja samalla sivusin hieman heidän työntekoaan. Nyt kesälomien loppuessa on hyvä hetki palata kirjaimellisesti työn äärelle. Tekivätkö vammaiset keskiajalla töitä ja mitä aiheesta tiedetään?

Ensimmäiseen kysymykseen on helppo antaa itsestään selvä vastaus: kyllä tekivät, niin keskiajalla kuin myöhemmilläkin vuosisadoilla. Sivustomme aineisto-osuudessa on tästä hyvinä esimerkkeinä Guillot le Potencierista sekä William Morrow’sta kertovat lähdetekstit. Vastaavanlaisia esimerkkejä ovat lähteemme täynnä, mutta ongelmana on pitkään ollut se, ettei vammaisten työntekoa ole niistä juurikaan yritetty etsiä. Joidenkin aineistojen kohdalla työnteko on myös asia, jonka selvittelemiseksi on luettava rivien välistä.

Oma aineistoni, eli keskiaikaiset ihmekertomukset, on tästä hyvä esimerkki. Erilaisissa ihmeparanemisiin liittyvissä teksteissä oli olennaista osoittaa tilanteen toivottomuus ennen ihmettä, ja maininnat työstä tai työkyvystä eivät yleensä palvelleet tätä tarkoitusta kovinkaan hyvin. Toisaalta myöskään kyvyttömyys tehdä töitä vamman takia ei nouse esiin ollenkaan niin usein, kuin nykyihminen helposti olettaisi. Tästä voikin päätellä, ettei työkyvyttömyys itsessään ollut vammaisuuden merkki, vaan tilanteet vaihtelivat suuresti ihmisen taustan ja vamman laadun mukaan.

Muutamia esimerkkejä vammaisten työnteosta olen kuitenkin onnistunut löytämään. Jo aiemmissa blogikirjoituksissani olen maininnut Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhän ihmeet 1200–1300-lukujen taitteesta. Eräs ihmeen kokija oli kankaantekijä Richart de Briqueville, joka asui Pariisin lähellä. Jossakin vaiheessa uraansa hän sairastui niin, että pystyi enää kävelemään vaivalloisesti kainalosauvojen avulla. Teksti sanoo suoraan, että tästä huolimatta Richart ei kerjännyt, vaan teki kangasta entiseen tapaan. Sairaus tai vamma ilmeisesti kuitenkin vaikutti Richartin työn tuottavuuteen, sillä tekstissä myös mainitaan, että hänen sisarensa, jonka luona Richart asui, auttoi häntä. Kyseessä saattaa olla keino varmistaa, ettei Richartilla niin sanotusti mennyt liian hyvin, mikä olisi voinut vaikeuttaa ihmeen todistamista, mutta oman perheen sekä saman sosiaalisen piirin jäsenten tuki oli luonnollinen osa ihmisten elämää.

Samassa ihmekokoelmassa on myös toinen, vammaisuuden työnteon kannalta erittäin kiinnostava tapaus, jota lukuisat tutkijat ovat analysoineet. Joskus 1270-luvulla eteläranskalaisen, Auxerren kreivin ja kreivittären omistaman linnan portaille ilmestyi tai tuotiin 8-vuotias, kuuro poika. Linnan seppä otti hänet hoteisiinsa ja opetti hänelle oman ammattinsa salat niin, että poika pystyi auttamaan seppää työssään. Myöhemmin Auxerren kreivitär Alix de Bourgogne-Auxerre (1251–90) otti pojan linnan keittiöön, missä hän työskenteli useamman vuoden. Parikymppisenä nuorukaisena poika päätyi erinäisten sattumusten jälkeen Ludvig IX:n haudalle ja alkoi kuulla ja otti myöhemmin pyhimyksen kunniaksi nimen Loÿs. (Ihmeparaneminen muuten järkytti ja pelästytti häntä suuresti, mikä on kiinnostavaa erilaisten identiteettikysymysten kannalta.) Halki tekstin käy ilmi, että poikaa neuvottiin hänen töissään viittomin, mutta tuohon aikaan viittomakieli ei ollut niin hienostunutta kuin nykyään, ja siksi esimerkiksi uskonopit jäivät häneltä ymmärtämättä. Joka tapauksessa kommunikaatio oli riittävää siihen, että poika saattoi oppia erilaisia työtehtäviä ja olla yhteisönsä tuottava jäsen.

Götz von Berlichingenin käyttämä rautakäsi.
Kuva: Wikimedia Commons

Näistä esimerkeistä Richart oli porvari ja Loÿs palkollinen. Meillä on myös esimerkkejä muunlaisista työtehtävistä, joita vammainen ihminen saattoi tehdä. Tuomas Akvinolaisen kanonisaatioprosessissa on tapaus, jossa kainalosauvoilla kävelevä kirurgi Raynaldus parani Tuomaan haudalla italialaisen Fossanovan luostarissa. Raynaldus ei kuitenkaan ollut tullut paikalle paranemisen toivossa, vaan hoitaakseen sairastunutta munkkia. Myös vammaisista taiteilijoista on jäänyt merkintöjä. Yksi keskiajan kuuluisimmista muusikoista, 1300-luvulla elänyt firenzeläinen säveltäjä ja urkuri Francesco Landini, oli lapsesta saakka sokea. Myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun Italiasta on myös säilynyt tietoja useista sokeista runoilijoista. Sokeuden tiedostettiin johtavan helposti köyhyyteen, ja tämän vuoksi perustettiin eräänlaisia sokeiden uskonnollisia veljeskuntia, jotka takasivat heille tietyn yhteiskunnallisen aseman ja joissa he saattoivat erilaisten tekstien kirjoittamista vastaan saada elatusta. Moni heistä kuitenkin päätyi ammatillisesti pidemmälle ja tuli tunnetuksi puhtaasti kirjallisista ansioistaan. Eikä sovi unohtaa yhtä sydänkeskiajan merkittävimmistä tiedemiehistä, Hermann von Reichenauta (1013–1054), joka tunnetaan nimellä Hermannus Contractus (eli Hermannus Rampa). Hermannus oli Altshausenin kreivin poika ja syntymästään saakka vaikeasti liikuntavammainen. Vanhemmat lähettivät hänet lapsena Reichenaun luostariin, jossa hänestä tuli yksi aikansa merkittävimmistä tiedemiehistä, säveltäjistä, musiikin teoreetikoista, matemaatikoista ja astronomeista. Ja tietysti voidaan myös mainita erilaiset hallitsijat ja sotilaat. Tunnetuin esimerkki lienee Götz von Berlichingen tai Götz Rautakäsi (1480–1562), saksalainen korkea-arvoinen ritari, joka menetti toisen kätensä taistelussa mutta jatkoi osallistumista erilaisiin sotilaallisiin kampanjoihin. Lukuisilla keskiajan ja uuden ajan alun hallitsijoilla on myös johonkin fyysiseen vammaan viittaava liikanimi, mutta kaikkien kohdalla sen laadusta ei ole tietoa. Hyvin dokumentoitu esimerkki on sokea Böömin kuningas ja Luxembourgin kreivi Johannes (1296–1346), joka tunnetaan myös nimellä Jean l’Aveugle. Hän hallitsi maitaan pitkään näkönsä menetettyään ja myös johti armeijaansa taisteluissa (mikä lopulta koitui hänen kohtalokseen). Toisin kuin monien muiden esimerkkiemme kohdalla, hänestä kerrotaan ihaillen, miten hän onnistui teeskentelevään näkevää. Todennäköisesti hallitsijan kohdalla sokeus katsottiin sen verran haitalliseksi, että se oli syytä piilottaa.

Entä sitten sukupuoli? Kaikki esimerkkini ovat olleet miehiä. Yleensä naisten työnteosta on vähemmän lähteitä ajan sukupuolirooleista johtuen, mutta kuten edellisen blogitekstini esimerkki Alicia de Lonesdalesta osoittaa, myös vammainen nainen saattoi hyvin tehdä töitä. Yleensä ihmekertomuksissakin naisten mahdollinen työkyvyttömyys mainitaan huomattavasti harvemmin kuin miesten, koska heillä ei ainakaan ihanteiden tasolla ollut samanlaista velvollisuutta elättää perhettä ja miesten kohdalla kykenemättömyys työhön on todennäköisesti ollut suurempi sosiaalinen stigma. Lisäksi ainakin perheissä naisten tärkein työtehtävä oli nimenomaan äidin ja perheenemännän. Tästä Ludvig IX:n ihmeet tarjoavat jälleen hyvän esimerkin. Yksi Ludvigin kanonisaatioprosessin tutkimista ihmeparanemisista oli Lucia de Ruimilli -nimisen perheenäidin paraneminen vuosia kestäneestä sokeudesta. Todistajanlausunnoista käy ilmi, että sokeutensa aikana Lucia sai useita lapsia ja hoiti heitä niin hyvin kuin taisi. Ihmettä tutkineet komissaarit pitivät mitä ilmeisimmin tätä merkillisenä ja kenties epäilyttävänä (voimme arvailla, kuinka suuri merkitys tälle oli heidän asemallaan selibaatissa eläneinä kirkonmiehinä). Lucia itse sekä hänen miehensä että vanhin tyttärensä selittivät, että Lucia hoiti lapset itse niin pitkälle kuin pystyi, ja mies ja tytär auttoivat häntä niissä asioissa, jotka olivat vaikeita. Lucia ei varmasti ollut minkäänlainen poikkeus. Keskiajalla perheiden tarkoituksena oli toimia yksikkönä, joissa perheenjäsenet toimivat yhteisen edun nimissä, kukin voimiensa ja kykyjensä mukaan.

Samaa voidaan oikeastaan sanoa koko yhteiskunnasta. Vammaisuutta nykyisenkaltaisena kulttuurisena konstruktiona ei ollut, eikä vammaisuus myöskään näin ollet ollut sellaisenaan ihmisen työntekoon tai työkykyyn vaikuttava tekijä. Mikäli olosuhteet ja resurssit sen sallivat, vammaisen ihmisen oletettiin työskentelevän ja toimivan yhteisönsä hyväksi oman sosiaalisen asemansa puitteissa.

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Fontes vitae S. Thomae Aquinatis 1–4. Fasciculus IV, Processus canonizationis S. Thomae, Neapoli, toim. M.-H. Laurent (Saint-Maximin: Revue Thomiste, 1911)

Fragments de l’enquête faite à Saint-Denis en 1282 en vue de la canonisation de Saint Louis, Mémoires de la Société de l’Histoire de Paris de l’Ile-de-France, 23, toim. H.-François Delaborde (1896), 1–71

Guillaume de Saint-Pathus, Les Miracles de Saint Louis, toim. Percival B. Fay (Pariisi: Librairie Ancienne Honoré Champion, 1931)

Laura Carnelos, ‘Cecità. La percezione di una (dis)abilità nella prima età moderna’, teoksessa Alter-habilitas. Percezione della disabilità nei popoli, toim. Silvia Carraro (Verona 2018), 235–256.

Sharon Farmer, Surviving Poverty in Medieval Paris. Gender, Ideology, and the Daily Lives of the Poor, Conjunctions of Religion and Power in the Medieval Past (Ithaca & London: Cornell University Press, 2005)

Bianca Frohne, Leben mit “kranckhait”. Der gebrechliche Körper in der häuslichen Überlieferung des 15. und 16. Jahrhunderts. Überlegungen zu einer Disability History der Vormoderne (Affalterbach: Didymos-Verlag, 2014).

Julie Singer, ‘Playing by Ear: Compensation, Reclamation, and Prosthesis in Fourteenth-Century Song’, teoksessa Disability in the Middle Ages. Reconsiderations and Reverberations, toim. Joshua R. Eyler (Aldershot: Ashgate, 2010), 39–52

Edward Wheatley, Stumbling Blocks before the Blind. Medieval Constructions of a Disability, Corporealities. Discourses of Disability (Ann Arbor: University of Michigan Press, 2010)

 

 

Hur försörjde sig 1600-talets sårade soldater?

kirjoittaja

Erik Petersson (Linköpings Universitet)

Erik Peterssonin blogi käsittelee sitä, kuinka Ruotsin 1600-luvun suurvaltasodissa vammautuneet ja haavoittuneet sotilaat pystyivät kotiin palattuaan hankkimaan elantonsa. Harvempi palasi kotiin lainkaan, ja selvinneistä monet olivat erittäin vakavasti haavoittuneita ja kykenemättömiä elättämään itsensä ja perheensä. Ruotsin kruunu reagoi ongelmaan jo varhain, kun Vadstenan entisen luostarin tiloihin perustettiin hospitaalin kaltainen sotilashuone invalidisoituneille veteraaneille perheineen. 1600-luvun puolimaissa tiloissa asui noin 35 sotilasta. Miehet olivat riippuvaisia sotilaishuoneen viljasta sekä vaimojensa tarjoamasta huolenpidosta. Myös muita avustuksen muotoja kehitettiin. Useampi jäi asumaan kotipitäjäänsä ja sai vuosittaisen vilja-avustuksen. Vuonna 1680 tällaista apua sai noin 2000 veteraania perheineen. Viranomaiset valvoivat avustuksen jakoa tarkkaan, ja anojien fyysinen kunto tarkistettiin katselmuksissa.

Hur klarade de soldater som sårats i krigen under 1600-talet sin försörjning om de lyckades återvända hem? Vi vet genom källorna att många av dem var svårt fysiskt skadade; de kunde ha blivit skjutna i ben och armar, en soldat bad genom löjtnanten vid sitt regemente om hjälp efter att ha blivit svårt sårad i ena handen i slaget vid Leipzig i oktober 1642. Då måste vi också minnas att de allra flesta människorna långt fram i tiden var beroende av sin egen arbetskapacitet och muskelkraft för sin försörjning. Hur gjorde de då för att överleva?

Många fick förstås hjälp av släktingar och många familjer fick slita extra hårt, men den svenska kronan var inte omedveten om problemet med återvändande sårade soldater. Redan innan Sverige gick med i det trettioåriga kriget hade Gustav II Adolf skrivit ett öppet brev, daterat sommaren 1622, där han uppmanade alla som kunde skänka pengar att göra det men särskilt vände han sig till adeln. Pengarna skulle gå till sårade krigsmäns uppehälle. I brevet berättade kungen att kronan skulle ordna ett särskilt hospital för dem som återvände från kriget utan möjlighet att försörja sig, och de skulle få bo i de gamla byggnader som tidigare varit Vadstena kloster. De skulle byggas om för att anpassas till sin nya verksamhet som uppehälle för invalidiserade soldater. Med tiden började det särskilda hospitalet att kallas för ett krigsmanshus.

Vadstena krigsmanshus var inrymt i de gamla klosterbyggnaderna. Ingången har fortfarande kvar sin ståtliga portal från 1600-talet.
Foto: Erik Petersson

Det dröjde innan hjälpen började strömma in, och det var först långt efter kungens död som de första sårade soldaterna kunde flytta in med sina familjer i de gamla och under början på 1640-talet ombyggda klosterbyggnaderna i Vadstena. Vid mitten av seklet bodde så runt 35 soldater, de flesta med sina hustrur och barn, i krigsmanshuset. Där fick de hjälp med sin försörjning främst genom att de fick spannmål, men de flesta av soldaterna var beroende av hjälpen som deras fruar kunde ge eftersom de fick sköta sina familjers respektive hushåll med allt vad det innebar av matlagning, tvätt, städning och omsorg om sin make.

Samtidigt utvecklades en annan typ av hjälp. De soldater som valde det kunde få bo kvar i sin hemsocken och varje år få ut en viss ersättning i spannmål som de själva eller ett ombud fick hämta i Vadstena. Spannmålen kom från de jordar som krigsmanshuset med tiden fick i donation, främst från kronan men också från privatpersoner. Det var den här typen av hjälp som de allra flesta valde; runt 1680 var det ungefär 2 000 soldater med sina familjer som fick spannmålshjälp via krigsmanshuset.

Kronan ville se till att bara de soldater som sårats i krigstjänst fick hjälp. Axel Oxenstierna påpekade därför i ett brev att ”de, som ljuga sig beneficium till så[väl] av Krigskollegium som [av] Regeringen, skola straffas”, och vem som skulle få hjälp avgjordes på mönstringen. Då fick soldaterna komma dit och visa upp sina skador för mönstringsförrättaren. Så skedde exempelvis i januari 1644 på mönstringsplatsen utanför Linköping när soldaten Jorn Jönsson behövde få godkännande för att kvalificera sig för hjälp. Den som mönstrade honom skrev att han ”är förlamad, och går med kryckor, och ej kan föda sig med sitt arbete”. Därför skulle kronan ge soldaten Jorn två tunnor spannmål om året och en plats i Vadstena krigsmanshus. Han var en – av trots allt ganska många – som kronan hjälpte att försörja av alla sårade soldater som återvände från 1600-talens krig.

Lisätietoja / Läs mer:

Petersson, Erik 2017: Sårade soldater. Livet efter stormaktstidens krig. Stockholm: Natur & Kultur.

Suomalaisista veteraaneista ja Suomen sotamieshuoneesta 1600-luvulla, ks. esim. Pylkkänen, Ali 1994: Kysymys Suomen sotamieshuoneesta ja sotahospitaalista 1600-luvulla. – Genos 65(1994). https://www.genealogia.fi/genos-old/65/65_116.htm

Vammaisuuden sanasto uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa

kirjoittaja

Kirjoittanut Riikka Miettinen

Ruumiillisten ja mielen toimintaan liittyvien ”vammojen” ja vammaisuuden käsitteistö oli hyvin monipuolista ja värikästä entisaikojen Ruotsissa ja Suomessa. Eritoten aistivammojen sanasto on vanhaa perua – sokeina, kuuroina ja mykkinä kuvattuja ihmisiä esiintyy jo keskiajalta säilyneissä asiakirjoissa. Myös vanhimmat ruotsi–suomi -sanakirjat sisältävät vakiintuneita käsitteitä aistivammaisista (esim. blind – sokia; enögd – silmäpuoli; döf – cuuro; dumme – myckä). Sen sijaan muuta ruumiiseen ja mieleen liittyvää erilaisuutta sanallistettiin käsittein, joita ei tavallisimmin voida samaistaa nykyisiin lääketieteellisiin termeihin.

1600- ja 1700-luvulla käytössä ollut liikanimistö on valitettavasti säilynyt pääosin ruotsinkielisenä, koska asiakirjat koottiin pääosin ajan virkakielellä. Lähinnä vain muutamat säilyneet sanakirjat ja harvinaiset suorat lainaukset todistajanlausunnoista käräjäpöytäkirjoissa sisältävät suomenkielistä sanastoa.

Sanakirja vuodelta 1668

Eri tavoin mielen toiminnaltaan poikkeaviksi katsottuja kuvataan varsin usein esimerkiksi ruotsinkielisellä sanalla fånig tai fåne, jonka Erik Schroderus suomensi vuonna 1637 ilmestyneessä sanakirjassaan tyhmäksi. Daniel Juslenius puolestaan tulkitsi vuonna 1745 ilmestyneessä sanakirjassaan vastinepareiksi silloisesta suomen kielestä sanoja hocari, pöllö, tolwana ja wauhco. Christfrid Gananderin vuonna 1787 valmistuneen sanakirjan mukaan heistä käytettiin myös adjektiivia höpsä. Asiakirjoissa tällä ruotsinkielisellä lisänimellä mainittuja luonnehditaan muun muassa lapsen tasolle jääneiksi tai mieleltään heikoiksi, yksinkertaisiksi tai oppimis- tai puhevaikeuksia omaaviksi. Fånig saattoi esimerkiksi lukea takaperin tai puhua takellellen. Sanalla viitataan hyvin erilaisiin mielen, ilmaisun ja päättelyn toimintaan liittyviin tiloihin. Joissakin tapauksissa fånig johdannaisineen on käytössä henkilöistä, jotka ovat kuvausten perusteella tulkittavissa kehitysvammaisiksi. Mutta samaa sanaa käytettiin viitatessa myös epämääräisillä tavoilla mieleltään heikkoina tai mielisairaina pidettyihin.

”Vammaisuuden” tai fyysisen tai mielen poikkeavuuden sanastoa on näkyvillä myös esimerkiksi ajan lääketieteellisissä teksteissä ja terveydenhoitoon liittyvissä oppaissa, lainsäädännössä, veronkeruuseen ja köyhäinhoitoon liittyvissä asiakirjoissa, hautausluetteloissa sekä oikeuspöytäkirjoissa. Jälkimmäisissä henkilön poikkeavuus tuodaan esille tunnistamisen välineenä sekä eritoten, mikäli sillä oli jotakin oleellista merkitystä viranomaisasiakirjan tarkoituksen kannalta. Esimerkiksi veronmaksukyvyttömyyteen ja verovapauteen sekä köyhäinapuun liittyvissä listoissa oli tarkoituksenmukaista mainita kunkin kohdalla jokin syy ja oikeutus, joka selitti avun tarpeen.

Ajan ruotsinkielinen sanasto sekä hajanaisesti tallennetut suomenkielisetkin käsitteet sisältävät nykylukijan näkökulmasta varsin halventavia vivahteita. Esimerkiksi asiakirjoissa toistuvat luonnehdinnat ja lisänimet kuten krympling, eli rajaricko tai ramba, ja ofärdig, suoraan käännettynä ei-valmis, ruumiiltaan ”viallinen”, korostavat puutteellisuuksia ja rikkinäisyyttä. Ruumiilliseen kyvyttömyyteen ja vammaisuuteen viitannut vanför sekä mielisairaista käytetyt vanvettig ja vansinnig johdannaisineen merkitsevät ruumiin tai mielen puutetta (etuliite van-). Eri tavoin mieleltään poikkeavista käytetyt tok(ot), gal(en) sekä idiot, ja niiden suomenkieliset vastineet, kuten houkka, hullu, houru ja houna ovat niinikään ainakin nykykielessä merkityssisällöiltään negatiivisia ja latautuneita.

Afwita variaatioineen oli yksi yleisimmistä mielisairaisiin liitetyistä käsitteistä ja tarkoitti ursinnigin ja wetlösin tapaan järjetöntä, mielen ja järjen puuttumista. Myös ajan lainsuomennoksissa esiintyvillä sanoilla mieletöin, willi, houru ja mielipuoli tarkoitettiin vakavista mielisairauksista kärsiviä ihmisiä. Mielenhäiriöihin viitattiin myös puhumalla päänheikkouksista (hufwudswaghet). Vaikka mielen poikkeavuuteen liittyvää sanastoa käytettiin sekalaisesti, sanoilla oli tilan vakavuusasteeseen ja oireisiin liittyviä sisältöeroja. Esimerkiksi hufwudswag, heickopää tai heickomielinen oli huomattavasti lievemmällä ja vähemmän uhkaavalla tavalla mielisairas kuin galen, houru tai willi.

Mieleltään poikkeavaksi katsottu saattoi myös kärsiä jostakin tietystä mielisairaudesta. Swårmodig tai melancholisk kärsi raskasmielisyydestä, ja ”raivoavaksi” (rasande, suom. willi) kuvatut potivat raivona tai maniana tunnettua sairautta. Raskasmielisen tai raivoavan tila saattoi johtua sairaudesta, ruumiinnesteiden epätasapainosta, tai olla tunteiden aiheuttama heilahdus ja mieliala. ”Vanhuudenheikkous” (ålderdomsswaghet) saattoi viitata niin ruumiin kuin mielenkin vaivoihin iäkkäiden ihmisten kohdalla. Dum(b) viittasi yleisimmin henkilön mykkyyteen, mutta läheinen dum(m) oli käytössä myös oppimis- ja älyllisiltä lahjoiltaan heikkoina tai mielisairaina pidettyjä henkilöitä kuvatessa. Myös yksinkertainen (enfaldig) oli monimerkityksinen adjektiivi, jolla saatettiin viitata niin mielen, järjen ja päättelykyvyn heikkouksiin kuin vaikkapa nuoruuden vaiheen kehittymättömyyteen tai jopa hyveelliseen ja kristilliseen elämäntapaan.

Mielen poikkeavuuksiin viittaavien käsitteiden tapaan myös fyysisen vammaisuuden sanasto on hyvin epämääräistä – samoilla sanoilla viitataan hyvin erilaisiin tiloihin. Esimerkiksi henkilö, joka oli lam tai förlammadt saattoi olla vain joltakin raajaltaan vammautunut tai jonkin sairauden, onnettomuuden tai vanhuuden takia kokonaan halvaantunut ja liikuntakyvytön. Jusleniuksen sanakirjan perusteella raajoiltaan vammaisista käytettiin suomen kielessä nimityksiä riwinoma, rammio, raajaricko ja lama.

Erilaisiin ruumiillisiin vammoihin ja vammautuneisuuden muotoihin viitattiin myös sanoilla halt eli onduwa, krookfoot eli wääräjalca, bräcklig, ”raihnainen” ja blesserade, ”haavoittunut”. Vanför ja wanlytte olivat vakavasti vammaisista käytettyjä kattokäsitteitä; monentyyppiset vammat, niin puuttuva tai halvautunut raaja kuin näkyvä epämuodostuma tai kasvainkin saattoivat tuoda henkilölle tämän lisämääreen, mikäli vamma rajoitti merkittävästi tämän fyysistä liikkumista ja toimintakykyä.

Lukuisissa ajan sanakirjoissa mainitulla suomenkielisellä käsitteellä linducodonmies (dwärg, latin. pumilio, nanus) puolestaan viitattiin paitsi myyttisessä lintukodossa asuviin kääpiöihin myös lyhytkasvuisiin henkilöihin. Vanhoista vammaisuuteen ja sairauteen liittyvistä suomenkielisistä sanoista vain harva, lähinnä aistivammoihin liittyvät termit, ovat säilyneet käytössä nykypäiviin.

Hieronymus Bosch (tai Pieter Brueghel vanhempi): Rampoja ja kerjäläisiä
Bibliothèque Royale Albert I, Bryssel
Kuva: Wikimedia Commons

Vanhimmat sanakirjat tai muut aikalaisasiakirjat eivät sisällä merkitykseltään nykyisenkaltaista vammaisen tai vammaisuuden käsitettä vastaavia sanoja. Esimerkiksi Gananderin vuonna 1787 valmistuneessa sanakirjassa adjektiivi wammollinen tarkoitti raihnaista ja heikkovointista (bräcklig, krasslig) ja wamma haavaa (sår, skada) tai vikaa (fel). ”Vammaisuus” ja mielen toimintaan vaikuttavat ”pääsairaudet” olivat osa sairauden laajaa kategoriaa. Niin tartuntataudit, vammat ja vammaisuuden muodot kuin mieli- ja muut sairaudetkin olivat ”vikoja” (fel), jotka tekivät ihmisestä sairaan eli tuottivat sairaan ruumiin (Kiwulloinen eli sairas rumis, latin. Corpus morbidum, ruots. Förlemmat Krop, Anonym. 1668/1644).

Toisaalta on mahdollista, että joitakin ruumiin poikkeamia saatettiin pitää sairaan kehon merkkien sijaan pelkästään ihmiskehon variaatioina. Esimerkiksi tuntemattoman tekijän vuonna 1644 ilmestyneessä sanakirjassa erilaisia käsitteitä, kuten onduwa, wääräjalca, raajaricko, sokia, silmäpuoli ja myckä, on listattu ihmisruumiin eri tiloihin liittyviä sanoja kokoavaan osioon (De variis corporis humanu afectionubus seu habitudinibus) sairauksia käsittelevän osion sijaan. Samassa kokonaisuudessa mainitaan mm. niin isonenä, pienisilmä, paxuposki, rippahuuli, cuusi sorminen kuin Keskiwarsinen ihminen (Homo justae, seu mediocris staturae).

Edellä mainittujen kaltaiset lähteet ja kirjat ovat vanhempiin aikoihin keskittyville kielitieteilijöille aarreaitta. Samalla ne antavat vammaisuuden ja mielisairauden historiasta kiinnostuneille näköalaa siihen, kuinka kulttuurisidonnaista ruumiin ja mielen erilaisuuksien tai variaatioiden käsittäminen ja käsitteellistäminen on. Sairauksiin ja vammaisuuteen liittyvät kielelliset ilmaisut ja luokittelutavat kertovat nykyisestä, lääketieteellistyneestä ajattelusta poikkeavista käsityksistä uuden ajan alun maailmassa.

 

Sanakirjoja ja tietoa vanhempien aikojen sanastosta:

Anonym. 1668 (1644): Variarum rerum vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica Interpratione. Vuoden 1688 painos. Holmiae.

Florinus, Henrik 1678 (1683): Nomenclatura Rerum brevissima Latino-Sveco-Finnonica. Vuoden 1683 painos. Åbo.

Ganander, Christfrid 1787 (1997): Nytt Finskt Lexicon. Alkuperäispainoksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Juslenius, Daniel 1745 (1968): Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Näköispainos H. G. Porthanille kuuluneesta sanakirjasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Schroderus, Ericus 1637 (1941): Lexicon latino-scondicum 1637. Uppsala: Längsmanska kulturfonden.

Vilkuna, Kustaa H.J. 2010: Puolinaiset ja mielettömät. Teoksessa Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500–1850. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

”Vammaisuus” uuden ajan alun Suomessa ja Ruotsissa?

kirjoittaja

Kirjoittanut Riikka Miettinen

Mitä oikeastaan oli ”vammaisuus” vanhempina aikoina – ja käsitettiinkö vammaisuus 1500–1700-lukujen maalais- ja kaupunkilaisyhteisöissä samalla tavalla kuin nykyään? Tiedämme, että vammaisuuden määritelmä ja sisältö vaihtelevat jossain määrin erilaisissa kulttuureissa ja eri aikoina. Poikkeavuutta ja sairautta määritellään suhteessa sosiaalisiin odotuksiin ns. normaalista toiminnasta ja käyttäytymisestä ja erityisesti työkyvyn mittatikun kautta. Ikäsidonnaiset taitoihin, työntekoon ja työkykyyn sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät odotukset määrittivät vammaisuuden.

Esimerkiksi 1600- ja 1700-luvulla ilmestyneissä lääketieteellisissä teksteissä sekä lääkintään ja sairaudenhoitoon liittyvissä kansalle tarkoitetuissa oppaissa määritellään vammaisuutta ja muunlaista sairautta ja poikkeavuutta. Kuvaukset hyvästä, luonnollisesta ”terveydestä” kertovat vastapeilinä siitä, mitä pidettiin ei-terveenä ja ruumiillisena tai mielen toimintaan liittyvänä poikkeavuutena. Nykyajan terveyskäsitys on varsin kokonaisvaltainen verrattuna vanhempiin aikoihin, jolloin terveys merkitsi ennen kaikkea työntekoa haittaavan sairauden ja vamman puutetta. Työ- ja toimintakyvyn puute tai rajallisuus oli, toki kivun ohella, selkein merkki sairaudesta tai vammaisuudesta.

Kuten nykyäänkin, myös uuden ajan alussa lääketieteellinen ihmiskuva sisälsi vahvoja käsityksiä siitä, millainen oli luonnollinen (naturligt) vartalo, ja miten terveen aikuisen tai lapsen ruumis ja mieli toimi. Lukuisat lääketieteelliset tekstit ja terveysoppaat mainitsevat, että ruumiin ja mielen tuli toimia kuten Jumala ja luonto oli ne luonut toimimaan, määrittelemättä näitä odotuksia sen tarkemmin. Esimerkiksi 1600-luvulla suosituksi nousseessa lääkintä- ja terveydenhoito-oppaassa Sundhetzens Spegel (1642, suom. Terveyden peili) terve ruumis oli raajoiltaan ja mitoiltaan sopusuhtainen, raajat olivat oikeissa kohdissaan ja kaikki aistit toimivat. Työkyky, jonka aistien ja raajojen oikeanlainen tai ”luonnollinen” toiminta, fyysinen toimintakyky ”ilman vikoja” (utan fel) mahdollistivat, oli terveen ihmisen merkki. Myös ”sopiva” mieliala ja puheen järkevä sisältö olivat osa terveyttä. Puutteet näissä merkitsivät kirjoittajan mukaan, että henkilö oli sairas (siuk).

Rembrandt, H. van Rijn (n. 1630): Kerjäläinen, jolla on puujalka

Vammaisuus ja vammat olivat siis osa työkyvyttömyyden ja sairauden käsitteistöä. Muiden sairauksien tapaan niistä puhuttiin kyvyttömyyksien, erityisesti työkyvyttömyyden ja vajavuuksien tai puutteiden kautta. Terveysoppaissa tiloja määritettiin ja kuvailtiin negaatioiden kautta, esimerkiksi aistien tai voimien puuttumiseen tai heikentymiseen viitaten. Veronmaksuun ja veronmaksukykyyn keskittyvissä kruunun asiakirjoissa (työ)kyvyttömyys oli keskiössä vammaisuudesta puhuttaessa. Henkilöitä kuvataan jostakin ruumiillisesta syystä kyvyttömäksi (oförmågen) elättämään itsensä.

Ajan kulttuurissa ei ollut nykyiseen vammaisuus-sanan ja -käsityksen sisältöihin ja merkityksiin samaistettavissa olevia käsitteitä. Vain vakavimmista, merkittävästi liikkumista ja toimintakykyä rajoittavista vammoista kärsivistä puhuttiin sekalaisin kattokäsittein, kuten edellämainitulla adjektiivilla förlammat tai ruumiilliseen kyvyttömyyteen viittaavilla sanoilla vanför ja wanlytt(e). Vammaisuus ei muodostanut selvärajaista ilmiötä, vaan oli vain yksi ”sairauden” eli odotetun työ- ja toimintakyvyn puuttumisen tai heikentyneisyyden muoto.

Vammaisuus samaistettiin vanhempien aikojen Suomessa ja Ruotsissa ennen kaikkea ”vaivaisuuteen”, mikä tarkoitti merkittävästi toimintaa haittaavien vaivojen aiheuttamaa työkyvyttömyyttä ja ulkopuolisen avun tarvetta. Käytännössä erilaiset sairaudet, tartuntataudit, mielisairaudet, fyysiset vammat ja aisteihin liittyvät vauriot ja heikkoudet muodostuivat ongelmiksi lähinnä silloin, kun ne rajoittivat työntekoa ja siten toimeentuloa tai niiden katsottiin vaarantavan muita. Sairaudet, vammat tai vanhuus saattoivat tehdä ihmisestä ”vammaisen”, vanför, jolla viitattiin erityisesti synnynnäisen vammaisuuden tai myöhemmin saadun fyysisen vamman, mutta myös sairauteen tai iäkkyyteen liittyvän heikkouden aiheuttamaan ruumiilliseen toimintakyvyttömyyteen.

Vasta eletty arki ja ajan työelämä tuottivat vammaisuuden sen sosiaalisessa merkityksessä. Käytännössä monenlaiset toiminnalliset variaatiot hyväksyttiin osana elämää ja esimerkiksi luonnollisena ja odotettuna osana ihmisen ikääntymistä. Heikko kuulo, näkö tai raaja, kuurous, mykkyys tai puhe- tai oppimisvaikeudet eivät estäneet jokapäiväiseen työhön ja yhteisön toimintaan osallistumista. Tällaisia henkilöitä luonnehdittaessa heillä kuvattiin tavallisimmin olleen jotakin ruumiiseen tai mieleen liittyvää ”vikaa” (fel, lyte). Pieni vika toki tuotti poikkeavuutta, mutta ei sellaista merkittävää työ- ja toimintakyvyttömyyden tilaa, jollaiseksi ”vammaisuus” tuolloin pitkälti käsitettiin. Aisti- ja raajavammojen lisäksi tunnistettiin myös kehitysvammaisuuden muotoja. Silti vain vakavimmat vammat (lyte, vamma/vika) aiheuttivat riittävästi toimintakykyä rajaavan ruumiillisen tai mielellisen poikkeavuuden ja vammaisuuden.

Uuden ajan alun kylä- ja kaupunkiyhteisöissä eli ruumiiltaan ja mieleltään erilaisia ihmisiä, joiden odotettiin osallistuvan työhön ja arkeen kykyjensä mukaan. Työkyvyn merkitys oli ajan kulttuurissa keskeinen: luterilainen oppi korosti ahkeruuden ja työnteon tärkeyttä ja käytännön arki, kotitalouksien toimeentulo ja yksilön elossa pysyminenkin edellyttivät kunkin kykyjen ja voimien mukaisten töiden tekemistä. Maatalouteen perustuva työelämä ja tuotanto tarjosivat monenlaisia ja erilaisille kehoille ja mielille sopivia töitä. Vaikka tyypillisen maata viljelevän talonpoikaistalouden ylläpito sisälsi myös fyysisesti raskaita töitä, työelämä ei ollut nykyaikaan verrattuna niin tiivistä, nopeatahtista ja älyllisesti vaativaa tai kuormittavaa. Siten esimerkiksi iäkkäät hoitivat lapsia, ruoanlaittoa ja kevyempiä töitä, ns. ”raajarikot” paimensivat karjaa ja kehitysvammaiset saattoivat olla pelloilla ja metsätöissä. Vammoissa ja sairauksissa oli merkittäviä aste-eroja, ja ne eivät välttämättä tuottaneet ”vammaisuutta” eli ulkopuoliseen apuun oikeuttavaa työkyvyttömyyttä.

Esimerkiksi kuurot ja mykät kärsivät ajan ihmisten mielestä ruumiin vioista ja vammoista, mutta heidän vammansa ei vielä tehnyt heistä yllämainitulla tavalla ”vammaisia”. Useimmat ”ruumiilliset viat” (kroppsfel) harvemmin myöskään haittasivat osallistumista yhteisön toimintaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen esimerkiksi työn, naimisiinmenon ja perheen perustamisen muodossa. Kristinuskon pääkappaleiden pintapuolinen ymmärtäminen riitti ripille ja ehtoolliselle pääsyyn, joka puolestaan avasi oikeudet niin avioitumiselle kuin vaikkapa kummina tai todistajana toimimiselle.

Täytyy kuitenkin muistaa, että uuden ajan alun sääty-yhteiskunnassa työhön ja toimintaan liittyvät sosiaaliset odotukset olivat myös säätysidonnaisia. Aateliston tai papiston vesa, joka esimerkiksi syntyi kehitysvammaisena tai ei oppinut puhumaan, lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan oli osin syrjäytetty niistä rooleista ja ammateista, joita ylempisäätyiseltä mieheltä odotettiin. Sen sijaan tällaiset ”viat” eivät välttämättä olleet alemmille luokille tai säätyjen ulkopuolella oleville tilattomille ongelma.

Vammaisuutta määritettiin uuden ajan alun Suomessa ja Ruotsissa siis erityisesti työntekoon ja itsensä työllä elättämiseen liittyvien odotusten kautta. Ylläkuvattu vammaisuuskäsitys ei ole samaistettavissa laajempiin nykymäärittelyihin, joissa vammaisuudella tarkoitetaan fyysisiä ja psyykkisen terveyden rajoitteita ja vammoja, joiden vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa vaikeuttaa henkilön täysipainoista ja yhdenvertaista osallistumista ja toimintaa.