Kuurous, ripittäytyminen ja eletty usko keskiajalla

Jenni Kuuliala & Reima Välimäki

Keskiajan vammaishistorian tutkimuksessa on toistuvasti esitetty, että kuurous ja etenkin synnynnäinen tai ennen puhumaan oppimista ilmennyt kuurous oli kaikkein vakavimpana pidettyjen vammojen joukossa sen aiheuttamien vuorovaikutusongelmien tähden. Yhteiskunta toimi pitkälti suullisesti, eikä viittomakieltä siinä merkityksessä, kun nykyihminen sen ymmärtää, vielä ollut. Etenkin ylempien säätyjen kohdalla kuurouteen liittyi myös lakeihin kirjattuja rajoituksia. Kuuroja muun muassa kiellettiin toimimasta tuomareina tai oikeustapausten kantajina samoin kuin ottamasta vastaan perintöä, mikäli he eivät pystyneet neuvottelemaan suullisesti virallisia sopimuksia. Lisäksi pappien oletettiin olevan terveitä ja vammattomia.

Kuurojen mahdollisuudet osallistua arjen uskon harjoittamiseen ovat niin ikään herättäneet keskustelua. Tässä merkittävimpänä vaikuttajana on nähty kirkkoisä Augustinus (354–430), joka kirjoitti yhdessä lukuisista teoksistaan Paavalin Roomalaiskirjeeseen viitaten, että kuuleminen on edellytys uskolle. Ajatus johtaisi väistämättä siihen käsitykseen, että kuuroilta ihmisiltä mahdollisuus uskoon puuttui – tämä jos mikä olisi ollut vakava vamma keskiajan yhteisöissä, joille usko ja uskonnollisuus olivat määrittävä sosiaalisen elämän tekijä sekä ainoa mahdollinen tie pelastukseen. Tarkempi ajan lähteiden tarkastelu kuitenkin osoittaa – jälleen kerran – että suhtautuminen vammaisuuteen oli paljon moninaisempaa, kuin on ajateltu.

Vuonna 1215 järjestetty Neljäntenä Lateraanikonsiilina tunnettu kirkolliskokous muokkasi kirkkoa niin, että sen vaikutus näkyy vieläkin katolisessa kirkossa ja siitä irtaantuneissa kristillisyyden muodoissa. Konsiili muun muassa sääti, että jokaisen täysi-ikäisen kristityn tuli käydä ripittäytymässä vähintään kerran vuodessa. Tämä oli merkittävä uudistus ja johti uuden kirjallisuuden lajin, rippi-isien ohjekirjojen (libri confessionales), syntyyn. Kyseisissä ohjekirjoissa opastettiin ripin vastaanottavia pappeja siitä, minkälaisia kysymyksiä ripittäytyjältä tuli kysyä ja miten rippi-isän tehtävää tuli hoitaa. Lisäksi ne antoivat ohjeita sakramenttien täytäntöönpanoon. Osassa näistä ohjekirjoista kuurous nousee esiin.

Mitä mieltä maineikkaat teologit sitten kuurojen mahdollisuuksista ripittäytyä ja osallistua sakramentteihin olivat? Hieman yllättäen kuuroutta käsitellään ennen kaikkea avioliiton sakramentin yhteydessä. Tarkemmin katsottuna syy selviää: suostumus lain edessä velvoittavaan avioliittoon annettiin suullisesti. Useiden teologien mukaan silloin, mikäli aviopuolisot eivät voineet antaa suostumusta sanallisesti, se voitiin tehdä sanattomin merkein. Tämä päti sekä puolisoihin, joilla ei ollut yhteistä kieltä, että ”kuuromykkiin”, jolla siis keskiajan lähteissä viitataan nimenomaan ennen puhekyvyn kehittymistä ilmenneeseen kuurouteen. Siitä, kuinka usein varsinkaan syntymästään kuurot ihmiset sitten menivät keskiajalla naimisiin, ei tietenkään ole olemassa minkäänlaista tilastoa. Joidenkin ajan lähteiden mukaan kuurous vähensi etenkin nuorten naisten avioitumismahdollisuuksia, mutta poissuljettua avioituminen ei missään nimessä ollut. On myös huomionarvoista, että toisin kuin myöhempinä vuosisatoina, mahdollinen kuurouden periytyminen ei ollut teologien huolenaiheena, vaan kyse oli nimenomaan lain edessä pätevän suostumuksen antamisesta.

Ripittäytyminen oli ensiarvoisen tärkeä sakramentti, koska se oli vaatimus pelastukselle. Vaikutusvaltaisen ohjeistuksen ”kuuromykkien” ripittäytymisestä antoi kuuluisa espanjalainen dominikaaniteologi Raymundus Penyafortelainen (n. 1180–1275). Hän luokitteli heidät ”epäilystä herättävien” ripittäytyjien kategoriaan. Raymunduksen mukaan rippi-isän tulee tehdä kaikkensa, jotta kuuro ja puhekyvytön ripittäytyjä tulisi synnintuntoon ja suorittaisi katumusharjoituksensa; tämä tuli tehdä sanoin, kirjoittaen, nyökkäyksin ja viittomin sekä muin keinoin jos mahdollista. Jos tämä ei onnistunut, rippi-isän tuli rukoilla ja kehottaa muita ihmisiä rukoilemaan niin, että Jumala valaisisi synnintekijän sydämen katumukselle. Myöhempien ohjekirjojen kirjoittajat pitkälti myötäilivät Raymunduksen näkemystä vielä 1400–1500-lukujen taitteessakin. Vuotuinen rippi ja seuraavan pääsiäisen ehtoollinen olivat merkittävässä roolissa myöhäiskeskiajan uskonelämässä. Ne osoittivat ripittäytyjän kuuluvan sekä uskovien yhteisöön että omaan paikallisyhteisöönsä. On siis hyvin ymmärrettävää, että Raymundus ja hänen seuraajansa kehottivat pappeja tekemään kaikkensa, jotta tätä mahdollisuutta ei vietäisi keneltäkään.

Kuvassa on sivu keskiaikaisesta käsikirjoituksesta. Sen ylälaidassa on kuvattuna ihme. Vasemmassa laidassa neljä henkilöä keskustelevat keskenään, oikeassa laidassa Loÿs on polvistuneena kuningas Ludvig IX:n haudalla olevan, kuningasta esittävän patsaan juurelle. Loppuosa kuvaa käsittää keskiaikaisella, goottilaisella käsialalla kirjoitettua tekstä.
Loÿs’n ihme. Kuva käsikirjoituksesta n. vuodelta 1330.
Pariisi, Bibliothéque nationale de France. MS Fr 5716.

Vaikka rippi-isien ohjekirjat oli tehty avuksi käytännön työhön, ne kuitenkin näyttävät vain kolikon toisen puolen eli papin ja teologin näkökulman. Tavallisten, kuurojen seurakuntalaisten kokemukset tavallisesti puuttuvat lähteistä. Vilaus niistä voidaan kuitenkin saada myöhäiskeskiaikaisista ihmekertomuksista. Näistä yksi kirjattiin Ranskan kuningas Ludvig IX:n ihmekokoelmaan, joka perustuu 1282–1283 käytyyn kanonisaatioprosessiin. Sen aikana tutkittiin syntymästä saakka kuurolle nuorukaiselle tapahtunutta ihmettä. Hän päätyi lapsena Auxerren kreiville kuuluneen Orgelet-kaupungin porteille, missä seppä Gaurchier otti hänet huostaansa. Ensin poika työskenteli sepän pajassa ja myöhemmin linnan keittiössä, missä hän kommunikoi muiden kanssa viittomin. Parikymppisenä hän lähti Orgeletista ja liittyi vahingossa kuninkaalliseen seurueeseen, joka kantoi ristiretkellä kuolleen kuningas Ludvigin luita Saint-Denis’n kirkkoon. Muiden esimerkkiä seuraten poika polvistui kuninkaan haudalle ja alkoi yhtäkkiä kuulla. Tämä säikäytti hänet ja hän pakeni, päätyi Pariisiin ja matkasi sen jälkeen takaisin Orgeletiin, jossa Gauchier sekä keittiöhenkilökunta opettivat hänet puhumaan. Hän otti nimekseen Loÿs kunnioittaakseen pyhimystä. Todistaessaan ihmeestään paavillisen komission edessä Loÿs selitti, että hän oli usein käynyt kirkossa Gauchierin ja tämän vaimon kanssa ja nähnyt heidän polvistuvan ja kohottavan katseensa ja liittäneen kätensä yhteen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mikä kirkko oli tai mitä hurskaudenosoitus oli, eikä hän siis myöskään ymmärtänyt, mitä Ludvig IX:n haudalla tapahtui. Alettuaan kuulla ja opittuaan puhumaan Loÿs oli kuitenkin saanut uskonnollista opetusta, mistä todistuksena hän toisti komissaareille Ave Maria ja Isä meidän -rukoukset.

Loÿsin tapaus antaa ymmärtää, että uskonoppien välittäminen viittomin oli haasteellista. Toisaalta samalta ajalta on myös ihmekertomuksia, joissa syntymästään kuurot ihmiset ovat itse tehneet päätöksen lähteä pyhiinvaellukselle ja kertoneet siitä viittomin – ajatus siitä, että heillä oli hyvä käsitys tästä osasta elettyä uskoa ei siis ollut poissuljettu. Vaihtelevat näkemykset viittomien mahdollisuudesta tukevat usein esitettyä käsitystä siitä, että systemaattiset viittomakielet kehittyivät Euroopassa vasta uuden ajan alkupuolella.

Loppujen lopuksi keskustelu kuurojen ja ”kuuromykkien” mahdollisuudesta osallistua sakramentteihin ja uskonelämään juontuu pitkälti myöhäiskeskiajalla tapahtuneeseen muutokseen, jolloin pappien tuli keskittyä yhä enenevässä määrin yksittäisten seurakuntalaisten sieluihin ja pelastukseen ripittäytymisen, katumusharjoitusten ja uskonopin kautta. Jos pappi ei ollut varma, että ripittäytyjä ymmärsi mitä hän puhui ja pystyi vastaamaan siihen, aiheutti tämä merkittävän ongelman. Ohjekirjojen lähestymistapa tähän ongelmaan oli ennen kaikkea käytännöllinen ja papin tuli tehdä parhaansa. Samanaikaisesti ohjekirjat toisinaan niputtivat etenkin synnynnäisesti kuurot mielisairaiden ja kehitysvammaisten joukkoon. On erittäin vaikea päästä sen jäljille, mitä keskiajan ihmiset syntymäkuurojen kognitiivisista kyvyistä ajattelivat, mutta todennäköisesti näkemykset vaihtelivat – eivätkä teologien näkemykset keskimääräisen seurakuntalaisenkaan ymmärryksestä olleet aina kovin mairittelevia.

Kuurojen mahdollisuutta osallistua uskonelämään ei tule siis sen enempää romantisoida kuin pitää erityisen surkeanakaan. Hienostuneen viittomakielen puuttuessa heidän ymmärryksensä uskonopeista jäi todennäköisesti jossain määrin pinnalliseksi, mutta heitä ei myöskään systemaattisesti poissuljettu tärkeistä sakramenteista eikä näin ollen myöskään eletystä uskosta paikallisyhteisön elämälle merkittävänä elämänalueena.

Blogiteksti perustuu artikkeliimme ’Deafness and Pastoral Care in the Middle Ages’, teoksessa Disability in Medieval Christian Philosophy and Theology, toim. Scott M. Williams. London & New York: Routledge, 2020.